Ei Mitään Sanottavaa

Miksi minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa? Miksi minä en edes enää yritä? Miksi minä en sano mitään...?

Etkö ihmettele?

Etkö kuule hiljaisuutta? Etkö kuule hiljaisuutta, joka suorastaan huutaa!?

Hiljaisuus on pahempaa kuin sanat. Hiljaisuus tappaa.

Kuulitko?
Kuuletko?

Hiljaisuus aloitti jo.

Minä Huudan - Sinä Et Kuule

Minä huudan, mutta sinä et kuule. Minä huudan - kukaan ei kuule. Huudan sisääni. Niin kovaa, että minuun sattuu. Olen fyysisesti kipeä. Huudostani. Kivustani. Ahdistuksestani. Eikä se lopu. Se vain jatkuu. Ahdistus.

Kuinka paljon ja kuinka pitkään rauhoittavia voi syödä? Jos on niin paha olla, että muuten ei jaksa elää... riittääkö se syyksi? Mikä on oikea syy ottaa rauhoittava, helpottava pilleri?

Unet ovat painajaisia. Niissäkin huudan. Kovaa eikä kukaan kuule. Ja minä kuolen - niissä unissa. Jatkuvasti. Toistuvasti. Kuolen. Kuolen. Kuolen.

Veronika Päättää Kuolla

Paulo Coelho: Veronika Päättää Kuolla.

Luen kirjaa ja haluan pitää siitä. Hentoisen tarinan sivuista löydän oivaltavia asioita. Kuitenkin jotain jää puuttumaan enkä löydä ns. itse Veronikaa. Harmi.

Mutta jotain jäi silti... jos minulla olisi elinaikaa jäljellä viikko tai kaksi, mitä tekisin? Vihapuhelut ja -teot unohtaisi "automaattisesti" ja jäljellä jäisi puhdas rakkaus. Todennäköisesti halu elää heräisi uudelleen. Tuntisinko lopun tullessa katkeruutta vai hyväksyisinkö väistämättömän kohtaloni?

Moni ihminen hehkuttaa löytäneensä kirjan avulla/ansiosta tjsp. halun elää. Minäkin haluaisin löytää sen. Tajuan niin vahvasti tekeväni väistämättömästi itselleni pahaa. En kuitenkaan osaa lopettaa. Jatkan tätä syömishäiriötäni enkä osaa enää lopettaa...


Uusi versio: Karoliina Päättää Kuolla.

Kaikkea Pientä

Kaikkea Pientä. Aina.

Kaikkea pientä ilkeää tulee eteeni. Se nipistelee, kiusaa ja iskee kovaa. Ensin nipistely ei haittaa. Yritän antaa mennä ohitse, teen tilaa. Sitten kiusataan. Kiusaaminen jatkuu, kunnes reagoin. Sitten isketään ja isku on kova. Se pudottaa polvilleen.

Milloin pitäisi reagoida ja iskeä ensin? Jos reagoin pieneen nipistykseen liian: "tykillä ammutaan kärpästä" nopeasti? Milloin sitten olisi oikea aika? Toisen nipistyksen jälkeen? Ehkä kiusaamisen kovennuttua? En tiedä.

Nollatoleranssi.

Ihanne.

Pullero!

Katselin eilen käsivarsiani ja näin ne paksuina, pulleroina, taikinaisina käsivarsina. Jonkin ajan päästä huomasin ne kauempaa ihan ok käsivarsiksi. Jokainen hetki, päivä, on taistelua todellisuuden ja vääristyneen mielen kanssa.

Psykiatri kehotti hyväksymään tosiasian: elän ikuisesti anoreksiani kanssa. En siis koskaan ole yksin. Ironisen lohduttavaa.


Note to myself:
Olen liian lihava sairastamaan anoreksiaa. Minä olen liian lihava, tällä hetkellä.

Psykiatria & Ihminen

Psykiatriassa annetaan nimi sairaudellesi. Sinut ja sinun sairautesi määritellään ICD-koodien mukaisesti. Voit olla tyytyväinen, koska "selitys" pahalle olollesi on googletuksen takana. Tiedät mikä sinua vaivaa... entä sitten? Miten jatkat eteenpäin? Haet ehkä apua, terapiaa ja lääkkeitä. Tai teet itsemurhan.

Jos apu, terapia ja lääkkeet eivät riitä?

Paha olo jatkuu vuosia. Se kietoo sinut vaippaansa, ympäröi jokaisen hetken elämässäsi. Syö sinua pikkuhiljaa. Alat tottua siihen. Et enää edes muista normaalia elämää. Olet sairautesi vallassa, eikä Oikeaa Elämää enää ole.

Psykiatrinen sairaus on pelottava. Syöpä(kin) on helpompi sairaus: toivut tai kuolet. Se siitä. Psykiatrinen sairaus: ahdistus, masennus ja syömishäiriö voivat olla seuranasi kymmeniäkin vuosia. Valitsetko kuoleman vai tuskaisen elämän? Jos valitset kuoleman, läheisesi syyllistävät itsensä. Jos valitset elämän, ovat päiväsi täynnä tuskaa ja aiheutat samalla tuskaa läheisillesi.

Lausumattomat Sanat Painavat Pahiten

Ne hiljaiset, sanomattomat, lausumattomat sanat, satuttavat eniten. Painavat mieltä. Meitä. Ne hiipivät meidän väliimme, tulevat osaksi meitä. Meidän parisuhdettamme. Niistä tulee osa meitä. Emmekä me enää puhu. Enkä minä enää yritä puhua. En osaa. En halua. Pelkkä yrittäminenkin satuttaa. Saa minut itkemään, ahdistumaan ja tuskastumaan. Ja tuska kääntyy minua itseäni vastaan. Minä en syö. Jos syön, oksennan. Kierre on valmis. Me olemme valmiita. Meidän suhteessamme asuu painava, satuttava hiljaisuus. Se on tullut osaksi meitä. Me olemme päästäneet sen suhteeseemme. Ollaan nyt kuitenkin vain ihan hiljaa. Ei sanota, sitäkään, ääneen. Hiljaa. Ollaan hiljaa. Ollaan ihan hiljaa. Jooko?

Mitä Tapahtuu?

Mitä elämässäni tapahtuu? Mitä elämäni on?

Jonkun mielestä elämäni on ihanaa. Toinen taas kadehtii minua. No, olenkin kuulemma saanut niin paljon. Minullahan on "kaikkea".

Tervetuloa hetkeksi elämääni. Tervetuloa elämään minun elämääni. Kokeile sitä päivä. Jos kestät päivän, ota vielä toinen. Mielellään annan sinun kokeilla vaikkapa viikon elämääni. Jos sen jälkeen vielä kadehdit minua, olet masokisti.

Milloin ihminen lakkaa olemasta masokisti ja lopettaa elämänsä hyödyttömänä? Milloin ihminen lakkaa valehtelemasta itselleen ja myöntää hävinneensä pelin, elämänsä...!?

Vai olemmeko me ihmiset niin säälittäviä otuksia, että uskottelemme satuja itsellemme joka päivä. Joka ikinen hetki. Todennäköisesti. Kuka meistä haluaisi myöntää, että elämä on itseasiassa aika paskaa - elämä on turhaa, kitumista, piinaa, kidutusta.

Voisimmeko myöntää (vihdoinkin) totuuden.

"Luulis sun olevan onnellinen!"

Ihmiset olettavat minun olevan onnellinen. En voi sanoa, että olen onneton. Olen hukassa. En tiedä mistä ja miten ja missä... Olen vain onneton. Itken. Tuhoan itseäni. En tiedä kuinka kauan kestän. Ainoa tapa hallita tätä kaikkea on ruoka.

Kuvittelin sen riitävän.
Syömättömyyden.
Oksentamisen.
Ei riittänyt.

Veitsi tuli kuvioihin. Olin haaveillut siitä jo kauan. Ihanasta tunteesta terän upotessa käteeni. Terä tekee kauniita, tasaisia jälkiä. Hyväiltävän terävä terä. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se on koettava itse. Katselen veistä vieressäni. Tiedän, että nyt pitäisi lopettaa. Järki sanoo niin. Tunne sanoo jotain muuta.

Miten selitän jäljet ihmisille?
Miten selitän jäljet miehelleni.

Tahdon pois.
Nyt.
Heti.
Nopeasti.

Jos hyppäisin... kauas pois. Pimeään.

Kohtuus vol. 2

Jos elämä pyörii syömishäiriön ympärillä, onko ihminen silloin itsekeskeinen vai sairas?

Välillä toivoisin sairastavani muuta kuin syömishäiriötäni. IHmiset luokittelevat minut itsekeskeiseksi, ilkeäksi, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksi ja (jopa) narsistiseksi. Ja niin sulkeudun yhä enemmän itseeni. Käännyn itseni puoleen ja annan pimeälle puolelleni vallan. Se sulkee minut turvalliseen syliinsä ja lohduttaa. Se tietää mitä tehdä. Se ei koskaan epäröi. Ei koskaan sano "ehkä", "mietitään", "katsotaan" tai "kysy huomenna". Pimeä puoleni (tuo rakas syömishäiriöni) on niin turvallinen. Sen vallassa on hyvä olla. Vaa'an lukema ei valehtele. Se on kylmää faktaa. Mittanauha kertoo lahjomattomat mittansa. Selkeää ja selvää.

Edelleen.

Tuskaista pohtia ja nähdä miten elämä junnaa paikoillaan. Syömishäiriön ympärillä.

Yritän päästä irti.
Yritän päästää irti.

Kaksi lausetta, joiden merkitys muuttuu täysin yhden kirjaimen lisäyksestä.

Miten olen taas tässä? Näin pahassa tilanteessa... Voisin etsiä tekosyitä ympäriltäni, menneisyydestä, toisista ihmisistä, netistä. Tai sitten voisin katsoa itseäni peiliin ja myöntää: olen itse yksi iso, läskinen virhe.

Jotta sotkisin asioita vielä lisää... ehkä (EHKÄ) voisin olla itselleni armollisempi ja myöntää, että parantuminen vie aikaa. Ei ole suoraa tietä pois helvetistä. Helvetistä, jossa olen elänyt jo yli kymmenen vuotta.

Olisi vain jaksettava uskoa.

Kohtuus

Missä on Kohtuus? Tai pikemminkin mitä Kohtuus on!?

Kaikkialla puhutaan seitsemästä kuolemansynnistä:
1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Ylensyönti
7. Himo

Lähde: Wikipedia http://fi.wikipedia.org/wiki/Turhamaisuus


Onko kohtuus puoliväliä? Vai onko Kohtuus oikeudenmukaisuutta? Jos on kohtuullinen, voiko toisilta odottaa oikeudenmukaisuutta? Eli jos kohtelee toisia "kauniisti", ei tule kohdelluksi huonosti. Epäilen.

En usko, että ihmiset koskaan tulevat kohtelemaan toisiaan kauniisti, hyvin. Jokainen haluaa omaa parastaan. Hyvyys & oikeudenmukaisuus ovat paskapuhetta. Puhetta, jota käytetään Joskus ja Jouluna.

"Mutta kun minä haluan!"
Sama lause, sama äänenpaino, sama päämäärä.
Sanoja: Ihminen.
Ikä: Kaikenikäiset.

Onko millään lopulta mitään väliä?

Linkin Park :in jossain biisissä (googleta) "in the end it doesn't even matter". Unohdetaan laulun konteksti, koska en muista mistä se kertoi tms. Kysytään ennemmin: Mikä lopussa merkitsee? Viime hetkilläsi... mitä Sinä miettisit?

Minä haluan löytää Kohtuuden. Olen varma, että löydettyäni Kohtuuden, löydän Onnellisuuden. Ehkä matkallani, etsiessäni Kohtuutta, törmään Onnellisuuteen. Ehkä matkallani, jo alussa, näen häivähdyksen Onnellisuudesta ja alan hymyilemään. Olen varma siitä. Minun on uskottava. Minun on uskottava tuohon, koska muuten minulle ei jää mitään jäljelle. Muuten olen yksin. Ilman toivoa, uskoa. Ilman tulevaisuutta.

Yksin

Pohjaton yksinäisyys jatkuu. Tunne ei lähde pois. Liikaa aikaa tuntea ja ajatella. Olen kuin ulkopuolinen elämässäni. Teen mitä pitää, muut haluavat. Edelleen.

En jaksa välittää. Enää. Ei enää. Olen jo luovuttanut.

Välillä tulee tunne, että en haluaisi luovuttaa. Että minun pitäisi taistella. En vain tiedä minkä vuoksi taistelisin. Mitä olisi edessä? Onko mitään minkä vuoksi yrittäisin?


Ei minun elämän näin pitänyt mennä... Oli ihan erilaisia toiveita, haaveita. Aikomuksiakin. En tiedä milloin lähti menemään näin pieleen. Surullista. En jaksa enää. Luovutan lopullisesti. Minä epäonnistuin.

Väsymyksen Tunteita

Väsymyksen tunne elämään. Tunne, kun ei jaksa elää. On loppu. Loppu. Lopullisesti. Haluaisi vain ottaa ja lähteä. Sanomatta sanaakaan lähtisin. Jättäisin kaiken jälkeeni ja saisin rauhan. Rauhan kaukana tästä kaikesta.

Unohtaisin tunteetkin. Helpottavaa unohtaa kaikki. Se tunne olisi hyvä. Minä tiedän sen. Se on muistamattomuus on ihanaa. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Yritän kuitenkin...

Kuvittele, että olisit "kadottanut" elämästäsi vuoden. Noin vain. Et muista mitä olet tehnyt, tuntenut, ajatellut. Saisit vihjeitä katsomalla kalenteriasi. Tietäisit olleesi joissakin juhlissa, istumassa ystäväsi luona kahvilla. Kaikkea sellaista pientä, jota ihmiset kirjoittavat kalentereihinsa. Et kuitenkaan muistaisi mitään surullista - olisit blanco. Ihan tunne. Se on niin huojentavaa. Voi vain ajatella, että sitä mitä ei muista, se ei voi enää satuttaa. Tyydyn siihen. Olen onnellinen.

Jos nyt lähtisin, en koskaan palaisi. Jäisin kauas pois. En muistelisi ihmisiä, jotka jättäisin taakseni. Olen pahoillani. Niin vain tekisin...


Halu lähteä kasvaa. Samalla tietoisuus siitä, että se ei ole ns. normaalia on myös läsnä. Itseään ei voi paeta. En kuitenkaan haluaisi jatkaa tämän tuskan kanssa elämistä. Lähtemällä ja unohtamalla kaikki (suurinosa) järjestyisi.

Yksinäisyys

Yksinäisyys yksin on helppoa. Yksinäisyys parisuhteessa on kidutusta. Yksinäisyys. Se on hyvin salakavala vieras, jonka yhtäkkiä huomaa istuvan pöydässä. Se ei puhu mitään ja vain on. Paikallaan. Hiljaisesti. Se tarkkailee. Tekee huomioita. On vain.

Huomaat sen olevan läsnä lähes jokaisessa hetkessä. Säikähdät ja yrität saada kutsumattoman vieraan lähtemään. Tuloksetta. Mitä sitten? Menetkö paniikkiin? Yritätkö saada toisenkin, puolisosi, tajuamaan kutsumattoman vieraan läsnäolon. Entä jos yrityksesi eivät tuota tulosta? Entä jos edelleenkin olet yksin? Tajuat olevasi kaksin yksin...

Mitä on olla yksin parisuhteessa? Kiduttavaa. Raastavaa. Ahdistavaa. Se iskee sinusta ilmat pihalle pahemmin kuin yksikään fyysinen isku. Olet mitätön, turha, yhdentekevä ihminen.

Kestä yksinäisyys parisuhteessa tai lähde.


Siinä vaihtoehdot - Minun on nyt tehtävä valinta...

Mitäs Sitten?

Mitäs sitten, kun aletaan toipua syömishäiriöstä? Millä elämään tuleva tyhjyys olisi tarkoitus täyttää? En tiedä enkä ymmärrä. En edes halua ymmärtää. Haluan niin kovasti palata takaisin siihen omaan maailmaani. Se oli niin turvallinen. Nyt minua riepotellaan, revitään ja ahdistellaan. En ole enää oma itseni. Minä leviän. Kirjaimellisesti. Minusta on tullut ja tulee pullea. Ällöttävä pullataikina.

Pullataikina.

Pullataikina on valkoinen ja löllyvä.

Pullataikina on vastenmielinen.

Pullataikina saisi tuhoutua.

---

Jos kuitenkin ottaa askeleen kohti toipumista, huomaa olevansa täysin yksin. Kukaan ei (edelleenkään) ymmärrä. Kukaan ei tajua tuskaa, ahdistusta. Pää on kipeä ajatuksista ja ahdistuksesta.

Ei tiedä mikä on normaalia ja ei-normaalia. Missä menee raja? Missä voin mennä ylitse normaalin ja vajota jonnekin uuteen addiktioon?

Kukaan ei perkele kerro!!!!

Kertokaa nyt saatana joku!!!!!!!!!!

Vittu tätä elämää ja vittu tätä paskaa... Vittu kaikkea, saatana!

Hyvä & Paha

Mitä ihminen "ansaitsee" tai "kestää"? Entä sanonta (menee jotensakin näin): jokaiselle annetaan se, minkä jaksaa kantaa. Äh, en muista tarkalleen... mutta edelleen: miksi joku ei jaksa? Miksi jollekin annettiin liikaa? Kuka teki virheen? Jumala? Jeesus? Vai Allah? Sama se... tuo kaikki romuttaa uskoni -pikkuhiljaa- Jumalaan. Jumalaan haluaisin/halusin uskoa. Johonkin, joka pitäisi huolta. Joku, joka ei hylkäisi. Mutta miksi jollekin sitten annetaan kannettavaksi enemmän kuin hän jaksaa. Miksi itsemurhia, masennusta, pahoinvointia on?

Miksi on surua, ahdistusta ja tuskaa? Tottakai elämään kuuluu suru ja tuska - ahdistuskin välillä. Mutta se pohjaton tuska, joka pakottaa itkemään. Tuska lyö lävitsesi kuin salama ja vain makaat kylpyhuoneen lattialla. Itket, huohotat ja rukoilet jotain - jotain, joka ei auta. Joku, joka on jättänyt sinut yksin.

Mihin uskoa enää? Pohjattomaan tyhjyyteen(kö)?

Olen pohtinut tätä paljon ja ehkä (pohjattomaan) tyhjyyteen uskominen on kaikkein pelottavinta. Mitä sitten tämän jälkeen? mitä tulee kuoleman jälkeen? En haluaisi uskoa, että tämä on tässä. Turvallisinta (lapsellisinta?) on uskoa Jumalaan. Jeesukseen. Allahiin. Johonkin korkeampaan Voimaan. Mikä tai Kuka se itsekullekin sitten on.

Ei ole hyvä olla yksin ja usko johonkin vain tuo turvaa. Ihan helvetin lapsellista.

Lapsellista on myös ajatella, että jos on jokin ylempi hyvä, on "pakko" olla olemassa myös paha. Pahuus. Mihin tämä ajattelumalli sitten johtaa? Että meitä vie joku piru, pirullinen pahuus? Vai että me olemme vain heikkoja, ihmisiä ja on olemassa vain hyvyys, Jumala.

Hhhhmmm... liikaa ajateltavaa. Liikaa jossittelua.

Oksennus x 1000 ?

Kuinkahan monta kertaa olen oksentanut elämäni aikani? FB:n mukaisesti voisin todeta:

"Se tunne, kun oksentaa..."

Oikeasti, se tuntuu hyvälle. Puhdistuu. Oksentaminen puhdistaa. Se tunne on hyvä. Ainoastaan hyvä. Ainoa mikä täytyy muistaa (jokainen oikea oksentaja tietää tämän kaiken) on xylitol-purukumi oksentamisen jälkeen. Ei missään tapauksessa pidä pestä hampaita. Iso virhe, jos niin menet tekemään :D

Luoja, että oksentaminen antaa voimia!

Yksinhuoltajuuden Stigma

Tämä on minun blogini ja saan kirjoittaa niin kiukkuisesti kuin haluan.

Mikä VITTU siinä on, että yksinhuoltajia pidetään säännönmukaisesti huonompina, epäonnistuneina luusereina kuin muita ihmisiä? Me yksihuoltajat olemme vapaata riistaa. Meille voi nauraa, arvostella ja meitä voi riistää. Me olemme epäonnistuneita elämässämme.

Meitä voi ja saa arvostella sekä pilkata radiossa (vrt. Jone ja aamupojat, RadioRock). Meille nauretaan ja meitä pidetään tyhminä.

Ketään ei oikeastaan kiinnosta miksi me olemme yksinhuoltajia. Meidän kiireiset aamut, penninvenytys, lapsen korvatulehduskierteet ja väsymys... se ei kiinnosta. Mutta meidän vapaa(t) viikonloppu ehkä kerran, pari vuodessa, saa naapurit innostumaan. Se nostattaa "tietävän" hymyn naapurin iskän kasvoille; "Kas, naapurin yyhoo lähtee baanalle."

Tiesitkö, minä en ole sen huonompi ihminen kuin sinäkään!? Minä elän lapseni kanssa kaksin, mutta se ei tee minusta epäonnistujaa!

Tiesitkö, että minä teen kaiken itse; vaihdan lamput, avaan tukkeutuneen viemärin, maksan laskut!?

Mikä minun elämässäni tekee siitä julkista riistaa?

Mitä Vittuu Sitte?

Mitä vittuu sitte? Mitä vittuu sitte, jos kaikki o paskaa? Mitä sitte, jos mua ei vaa jaksa kiinnostaa! Mua ei ny vaan kiinnosta. Ja sekös ny vittu muita vaa vituttaa!

Kaikki Muut - Miksi En Minä?

Kaikki muut haaveilevat suuresta rakkaudesta. He haaveilevat prinsessahäistä, omakotitalosta, parista mukulasta ja koirasta - ja ihanasta miehestä. Ne kaikki muut osaavat jopa arvostaa "saavutustaan". Ne ovat onnellisia. Niiden FB-päivitykset hehkuvat onnea, antavat kuvan kuinka kaikki on hyvin. Ehkä se talokin tulee maksettua joskus... viimeistään eläkkeellä maksetaan se viimeinen lainanlyhennys.

Mitä teen minä? En haaveile, arvosta. En tee yhtään mitään. Olen jämähtäneenä paikalleni. Tuijotan eteeni ja pelkään. Ansa. Ei ulospääsyä, ei pakotietä. Vankila. Elinkautinen. Ei armahdusta, ei ehdonalaista.

Tässä tämä. Ei enää mitään.

Not Strong Enough

- not strong enough -

Minä olen kuin muovailuvaha. Sinä muovaat, minä tulen miksi haluat. Ei omaa tahtoa, ei tunteita. Minä tunnen niinkuin sinä haluat minun tuntevan. Minä haluan mitä sinä haluat minun haluavan. Minä elän niinkuin sinä haluat.

Miksi?

Minä en tiedä kuka olen. Minä en tiennyt sitä ennenkuin tapasin sinut. Enkä tiedä sitä nytkään. Nyt se tuttukin "minä" katoaa... se häipyy hiljalleen pois. Sumuisia päiviä, painajaisöitä. Ei hetkeä aikaa miettiä, kuka olen. Mitä minä haluan. Kuka vittu minä olen?!!??

Sumu lisääntyy. Se kiertyy hiljalleen ympärilleni ja ottaa minut vahvempaan otteeseen. Ainoa poispääsy on kuolema. Ei minulla ole voimia lähteä mihinkään - kun en edes tiedä pitäisikö lähteä vai jäädä.

Mitä pakenisin? Minne menisin? Mitä minä haluan? Kuka minä olen?

Kuka minä olen?

Kuinka vaikeaa?

Kuinka vaikeaa sinun on ottaa minut syliin, kun itken? Mitä sinä pelkäät? Kyyneliä vai tunteita... Lohduttaisit, sanoisit jotain. Pitäisit lähelläsi. Muuta en vaadi.

Kyyneleet ja itku eivät ole paha asia. Ne puhdistavat.

You Said You Love Me

How much love do I need?
- Limitless.

I can't live like this. I do know you love. But my mind can not believe it... I am suffering. Every fucking day is disaster. I cry, I cry for help. You don't understand. You think I am just a little girl who wants to be noticed. I am not. I am a big girl who is suffering... a girl who has so much pain inside. I have been hurt away many times - too many times.

What Is Love?

The Hymn To Love - Apostle Paul (Corinthians First Epistle -Chapter 13)

Chapter Thirteen of St. Paul's First Letter to the Corinthians

If I speak in the tongues of men and of angels,
but have not love,
I am a noisy gong or a clanging cymbal.

And if I have prophetic powers,
and understand all mysteries and all knowledge,
and if I have all faith, so as to remove mountains,
but have not love,
I am nothing.

If I give away all I have,
and if I deliver my body to be burned,
but have not love,
I gain nothing.

Love is patient and kind;
love is not jealous or boastful;
it is not arrogant or rude.

Love does not insist on its own way;
it is not irritable or resentful;
it does not rejoice at wrong, but rejoices in the right.

Love bears all things,
believes all things,
hopes all things,
endures all things.

Love never ends;
as for prophecies, they will pass away;
as for tongues, they will cease;
as for knowledge, it will pass away.

For our knowledge is imperfect and our prophecy is imperfect;
but when the perfect comes, the imperfect will pass away.

When I was a child,
I spoke like a child,
I thought like a child,
I reasoned like a child;
when I became a man,
I gave up childish ways.

For now we see in a mirror dimly,
but then face to face.
Now I know in part; then I shall understand fully,
even as I have been fully understood.

So faith,
hope,
love
abide, these three;
but the greatest of these
is love.

I don't know if I believe in God. I want to. Then there would be (some) hope. Hope for something better to wait. Eternity? I don't know. I just so want to believe also in love... something so pure, true etc. And if something like this is said in bible, maybe there is God after all. Is there?

Behind all my pain, sorrow and tires... hope? Do I see the sun (metaphor)... finally...??

Onnen Kahle Kultainen

Jos onni pitää kahlita, onko se silloin onnea? Eikö onni & rakkaus ole kuin elohopea - puristat sitä ja se livahtaa pois. Mutta jos pidät sitä kämmen auki, se pysyy siinä - ikuisesti.

Miksi toinen ihminen pitää kahlita? Eikö meidän usko rakkauteen enää ole riittävää? Vai onko aina ollut näin? Pelkäämmekö menettävämme ihmisen, jota rakastamme? Itsekästä rakkautta. Ehkä aidointa ja puhtainta rakkautta, on rakkaus omaan lapseen. Se on ehdotonta, avointa, luottamuksellista ja täydellistä. Saako sellaista vieraan ihmisen kanssa, parisuhteessa? En usko. Kuuluisiko saada? En usko.

Jos minä profeteerata taitaisin ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
Rakkaus on täydellisyyden side.
Ap. Paavali.

Onko elämän tarkoitus rakkaus? Mutta ensin pitäisi osata rakastaa itseään - jos ei osaa rakastaa itseään, osaako rakastaa toista ihmistä...?

Mokoma

Mokoma: "tahtoo henkeni paeta minusta"

En oikein ymmärrä mitä olen tehnyt. Mennyt tekemään. Ei eilisestä enempää... En tiedä onko valitsemani suunta oikea. Entä jos valitsin väärin? Onko nyt myöhäistä perua? Perääntyä.

Jos haluaisin paeta, voisinko tehdä sen?

Joku Raja

"En tarkoittanut pahaa vaikka ehkä niin sanoinkin..."
Mokoma: Huomenaamu

En tarkoittanut loukata. En tarkoittanut mitään... en halunnut loukata. En vain osaa elää niinkuin normaalit ihmiset. En tunne tunteita niinkuin kuuluisi. Haluaisin nii-in kovasti tuntea. En haluaisi lähteä, jättää tätä kaikkea. Haluaisin tuntea, rakastaa. Olen niin pahoillani. Haluaisin pysyä tässä, etsiä tunteita sisältäni. Tiedän, että ne ovat siellä. En vain löydä niitä - ne ovat kadonneet johonkin. Piiloutuneet.

Tiedän (järjellä), että defenssit ovat päällä. En vain saa suojamuurejani murenemaan. Voit yrittää - en ota vastuuta mahdollisista tapahtumista. En ota vastuuta myöskään, jos sinuun sattuu. Oma kipuni ei ole mitään. Olen niin tottunut siihen. Kipu ei ole mitään. Se on rehellinen tunne. Tunne, jonka voi tuntea. Esimerkiksi migreeni on rehellinen tunne. Sydänsuru? Urbaanikaupunkilegenda se on. Puhdasta paskaa. Näytä minulle mittarilla mitattu sydänsuru ja uskon siihen. Muussa tapauksessa rinnastan sen hölynpölyyn. Katkennut käsi, lohjennut hammas. Ah, niin todellisia. Rakkaus? Paskaa. (turhaa? siitä en tiedä. jotkut rakastavat ja tuntevat)

Eikö Tämä Jo Lopu?

Milloin tämä loppuu? Tämä tunne, että en riitä. Miten saisin hetken rauhan? Haluaisin vain nauttia rakkaudesta ja siitä tunteesta. En vain osaa... Yritän niin kovin pysyä tässä hetkessä! Varon sähläämästä. Varon niin kovasti koko ajan. Joka päivä. Ja sitten ne tunteet ja pelot tulevat öisin. Unissa sekoilen, teen pahoja, satutan toisia - henkisesti. Aivan kuin en ansaitsisi onnea todellisuudessa.

Päivät ovat pidempiä kuin yöt. Haluaisin ryömiä peiton alle ja piiloutua. Piiloutua itseltäni. Teen aikatauluja ja toimin niiden mukaan, ilman ajatuksia ja tunteita. Tiedän, että rakastan ja silti pelkään. En vain osaa olla normaali!

Kumpi on pahempi: melu vai rauha? Melussa ei kuule omia ajatuksia. Omassa rauhassa ne ajatukset tulevat. Eivät jätä rauhaan. Ajatukseni alkavat kiertää ja haluavat tuhota kaiken. Kaiken.

Pelasta minut! Pelasta minut itseltäni!

Diapam.

Perustunteet: Ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha.

Perustunteita ovat (kuulemma): ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha. Minun mielestäni noista ainoastaan ilo on hyvä tunne. Kuinka suru voidaan laskea perustunteeksi? Entä pelko, ahdistus ja viha? Kaikki nuo ovat "negatiivisia" tunteita. Ja miksi mukana ei ole häpeää? Joidenkin mielestä myös häpeä on perustunne.

Entä rakkaus?

"Alberonin mukaan kukaan ei rakastu, jos hän on jotenkuten tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mikä hän on. Rakastuminen kumpuaa depressiivisestä ylikuormituksesta, toisin sanoen siitä että on mahdotonta löytää arkipäivästä mitään arvokasta. Rakastumiseen valmiuden merkki ei ole tietoinen rakastumisen halu, intensiivinen pyrkimys olemassaolon rikastuttamiseen, vaan syvä tunne siitä että ei ole eikä omista mitään millä olisi arvoa ja häpeä siitä että näin on. Tämä on ensimmäinen merkki rakastumiseen valmistautumisesta: mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä. Varmuus siitä ettei ole mitään menetettävää.(Alberoni 1984)"

Mitä ylläolevasta voidaan/voisin päätellä? Että minä en ole rakastumisen ja rakastamisen arvoinen. Kukaan ei voi minua rakastaa ja että nyt saatu sekä vastaanotettu rakkaus on valheellista. Kyllä.

Fuck Me !

Kolmenkimppa. Kivaa kolmelle. Sängyssä kolmen kanssa... minä tiedän miltä se tuntuu. Tiedätkö sinä? Kun mies on minun kanssa, on hän myös anoreksiani kanssa. Me olemme kolmestaan sängyssä. Joka kerta. Joka ikinen kerta!

Se saatanallinen tunne, kun haluaisi edes hetkeksi unohtaa läskinsä. Haluaisi hetken olla rauhassa ajatuksilta. Inholta. Vihalta itseään kohtaan. Eikä silti saa rauhaa... se vain jatkuu ja jatkuu. Loputon viha. Milloin saan rauhan?

Ulkopuolella - Pihalla

Olen niin pihalla elämästä. Pihalla kuinka minun tulisi käyttäytyä. Otan mallia muoti-, kosmetiikka- ja lifestyleblogeista. Ei mitään omaa. Minussa ei ole mitään omaa. Olen kuori. Minua ei ole. Sisälläni ei ole mitään. Vain pohjaton, musta tyhjyys.

Musta tyhjyys ahdistaa, mutta siihen saa lääkkeitä. Diapam, Opamox, Rivatril ja muut helpotuksen tuojat. Ja pihalla olo vain jatkuu. Tulee turtumus. Vapaus. Vapaus tunteista.

Olisi edes anoreksia kanssani. Miss U so much my dear anorexia...

"Ei mun jalkani kanna, kun olen sinun kosketusta vailla.
Eikä henkeni kulje, kun olen sinun kosketusta vailla.
Pelasta mut..."

Mitä Nyt?

Mitä nyt tapahtuu? Mitä tapahtuu, kun rakastat minua? Tässäkö on ns. normaalien ihmisten parisuhde? Mitä minun pitäisi tehdä? Onko tämä tässä? Nytkö elämme päivän toisensa jälkeen... ja mitä "eläminen" itse asiassa on? Helvetti! Kertokaa joku minulle!

En minä osaa!

En minä osaa... minä haluan takaisin anoreksian pariin. Sinä tulit elämääni ja tungit sinne itsesi lisäksi kiloja. Läskiä. Minussa on läskiä. Mahani pömpöttää. Ja sinä rakastat minua. Kuinka voit? Kuinka voit rakastaa minua, kun olen lihonut? Ei saa! Ei tämän näin pidä mennä. Minä en ole kaunis. Minä olen lihava, läski, kuvottava otus.

Anna minun olla. Lähde pois. Pyydän: Mene!

Haluan jäädä taas kaksin anoreksian kanssa. Se on ainoa, jonka tunnen. En tunne sinua tai tätä elämää. En osaa elää näin. Osaan elää vain anoreksian kanssa.

Like You Love Me

Rakastaisitko minua, jos näkisit minut kokonaisena? Sellaisena, joka oikeasti olen... ihminen, jossa on virheitä. Ihmisenä, joka on kaukana täydellisestä. Vai näetkö sinä minut? Näetkö minut sellaisena kuin oikeasti olen?

Ja jos näet... kertoisitko minullekin. Minä en nimittäin näe itseäni - olen niin kaukana itsestäni.

http://www.youtube.com/watch?v=34T1TdT-BC0

"Do you see her when you see me?
Understand her insecurities?
And accept the part she plays in me?
Could you love her...like you love me?"

"Mä Rakastan Sua."

Minun rakkaani, minun oma rakkaani. Mikä sinusta tekee erilaisen kuin niistä muista? Ne muut aikaisemmat ovat olleet merkityksettömiä. He ovat olleet ohimeneviä valloituksia, jotka eivät ole merkinneet mitään. Pelinappuloita. Kuinka minä riitän, olenko tarpeeksi hyvä etc. Loputtomiin todistelua itselleni, että minä riitän, olen mukava, kaunis... riittävän hyvä naisena ja rakkauden kohteena.

Kuka sinä olet? Mukava, hauska, uskomattoman hyvännäköinen mies. Sellainen, joita näkee vain harvoin, ei oikeastaan koskaan. Se mies, jota katsoo kadulla ja pohtii: "onko tuollaisia oikeasti olemassa"? Juuri sellainen, jonka naistakin katsoo ja pohtii ovatko he ns. sopiva pari. Ironista. Niinhän minäkin teen... koko ajan. Olenko minä tarpeeksi hyvä sinulle. Nyt. Koskaan.

Ja silti.

Tiesin, että sanot sen. Näin sen silmistäsi jo päiviä aikaisemmin ennenkuin sanoit sen. Ja sitten sanoit sen: "Mä rakastan sua."

Mitä olisit halunnut kuulla? Minä sanoin sinulle: "Niin minäkin sinua". Paniikki velloi sisälläni, kun mietin mitä rakkaus on... paniikki valtasi ruumiini, jokaisen jäseneni. Sinä olit päälläni ja niin kauniin kiinni minussa. Aidosti, rehellisesti. Vain minä olin rikki sisältä. Jokin muuttui sillä hetkellä ja muutti kaiken. Lopullisesti.

Olet minussa, rakastelet minua niin kauniisti... haluaisin vain itkeä. Olen sinun ja haluan olla sinun. Haluan sinun olevan minussa. Rakastavan minua niin ettet koskaan näkisi virheitäni - näkisit vain rakastamasi ihmisen.

Haluan nukahtaa viereesi, herätä vierestäsi - olla sinun.

Onko se rakkautta?
Eikö se ole rakkautta?
Onhan?
Eikö?
On?

Jos Mikään Ei Muutu - Jos Mikään Ei Riitä

Hän kosketti minua ja herätti minut eloon. Raahasi takaisin elämään ja rakasti ehdoitta. Rakasti ja hyväksyi. Oli minun, minussa. Tuli minuun. Teki minut eläväksi. Rakasteli minut itkemään.

"Helposti kaikki häviää, jos mikään ei riitä..."

Maksan sitä nyt.

Hyvästi & kiitos... herätit minut, hetkeksi.


Olen pahoillani, että en voinut olla kanssasi. Minä olin kuitenkin varattu. Olin edelleen parisuhteessa anoreksian kanssa. Pidimme vain hetken tauon. Päätimme yrittää vielä kerran. Ei vuosikausien suhdetta heitetä menemään meidän muutaman kuukauden takia... Olen pahoillani. Anna anteeksi. Ei ollut tarkoitus satuttaa. Ja silti en välitä. Shit happens. Sorry.