Väsymyksen tunne elämään. Tunne, kun ei jaksa elää. On loppu. Loppu. Lopullisesti. Haluaisi vain ottaa ja lähteä. Sanomatta sanaakaan lähtisin. Jättäisin kaiken jälkeeni ja saisin rauhan. Rauhan kaukana tästä kaikesta.
Unohtaisin tunteetkin. Helpottavaa unohtaa kaikki. Se tunne olisi hyvä. Minä tiedän sen. Se on muistamattomuus on ihanaa. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Yritän kuitenkin...
Kuvittele, että olisit "kadottanut" elämästäsi vuoden. Noin vain. Et muista mitä olet tehnyt, tuntenut, ajatellut. Saisit vihjeitä katsomalla kalenteriasi. Tietäisit olleesi joissakin juhlissa, istumassa ystäväsi luona kahvilla. Kaikkea sellaista pientä, jota ihmiset kirjoittavat kalentereihinsa. Et kuitenkaan muistaisi mitään surullista - olisit blanco. Ihan tunne. Se on niin huojentavaa. Voi vain ajatella, että sitä mitä ei muista, se ei voi enää satuttaa. Tyydyn siihen. Olen onnellinen.
Jos nyt lähtisin, en koskaan palaisi. Jäisin kauas pois. En muistelisi ihmisiä, jotka jättäisin taakseni. Olen pahoillani. Niin vain tekisin...
Halu lähteä kasvaa. Samalla tietoisuus siitä, että se ei ole ns. normaalia on myös läsnä. Itseään ei voi paeta. En kuitenkaan haluaisi jatkaa tämän tuskan kanssa elämistä. Lähtemällä ja unohtamalla kaikki (suurinosa) järjestyisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti