Jos onni pitää kahlita, onko se silloin onnea? Eikö onni & rakkaus ole kuin elohopea - puristat sitä ja se livahtaa pois. Mutta jos pidät sitä kämmen auki, se pysyy siinä - ikuisesti.
Miksi toinen ihminen pitää kahlita? Eikö meidän usko rakkauteen enää ole riittävää? Vai onko aina ollut näin? Pelkäämmekö menettävämme ihmisen, jota rakastamme? Itsekästä rakkautta. Ehkä aidointa ja puhtainta rakkautta, on rakkaus omaan lapseen. Se on ehdotonta, avointa, luottamuksellista ja täydellistä. Saako sellaista vieraan ihmisen kanssa, parisuhteessa? En usko. Kuuluisiko saada? En usko.
Jos minä profeteerata taitaisin ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
Rakkaus on täydellisyyden side.
Ap. Paavali.
Onko elämän tarkoitus rakkaus? Mutta ensin pitäisi osata rakastaa itseään - jos ei osaa rakastaa itseään, osaako rakastaa toista ihmistä...?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti