Ihmiset olettavat minun olevan onnellinen. En voi sanoa, että olen onneton. Olen hukassa. En tiedä mistä ja miten ja missä... Olen vain onneton. Itken. Tuhoan itseäni. En tiedä kuinka kauan kestän. Ainoa tapa hallita tätä kaikkea on ruoka.
Kuvittelin sen riitävän.
Syömättömyyden.
Oksentamisen.
Ei riittänyt.
Veitsi tuli kuvioihin. Olin haaveillut siitä jo kauan. Ihanasta tunteesta terän upotessa käteeni. Terä tekee kauniita, tasaisia jälkiä. Hyväiltävän terävä terä. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se on koettava itse. Katselen veistä vieressäni. Tiedän, että nyt pitäisi lopettaa. Järki sanoo niin. Tunne sanoo jotain muuta.
Miten selitän jäljet ihmisille?
Miten selitän jäljet miehelleni.
Tahdon pois.
Nyt.
Heti.
Nopeasti.
Jos hyppäisin... kauas pois. Pimeään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti