Kuinka Mustaa On Vesi

Vesi on mustaa ja kylmää. Alhaalla. Tuolla. Jos hyppäisin, se ei kuitenkaan sattuisi. Vain kylmyys salpaisi hengitykseni, haukkoisin henkeäni kunnes vesi tunkeutuisi suuhuni, täyttäisi keuhkoni. Märkä, kylmä vesi tunkeutuisi joka paikkaan. Pää veden alla. Hiukset kastuisivat. Vaatteet painaisivat ja vetäisivät minua kohti pohjaa.

Ennättäisinkö kuulla sireenit? Pelastuslaitoksen toiminnan? Ehtisikö kukaan pelastaa minua? Haluaisinko pelastua?

Tuo kaikki on konkreettista. Hukkumista, pelastumista. Tekoja. Näkyvää toimintaa. Verbejä.

Entä kun tuo kaikki tapahtuu omassa päässä? Kuka silloin kuulee? Kuka silloin näkee sen mustan, joka peittää minut... Kuka näkisi ja kuka soittaisi hätäkeskukseen? Kuka tulisi ja pelastaisi? Ei kukaan.

Kukaan ei näe eikä kukaan kuule.

Tyttö on kai päästänsä sekaisin...

jos tuntisin omakseni

tämän vartalon
jossa elän, nauran, itken
tämän vartalon
johon syön


Syönkö ruumiilleni, vartalolleni? Vai syönkö sittenkin itselleni? Omaksi ilokseni? Jos voisin, en söisi enää koskaan.

Parisuhde vai pari suhdetta

Dr. Phil ohjelma eilen järkytti. Kuin olisin katsonut peiliin. Ahdistunut anorektinen tyttö itki aidosti, vilpittömästi ja oli sekaisin kuin seinäkello. Aivan kuten minä(kin) olen/olin. Anorektisen ihmisen tuskaa ja yksinäisyyttä ei pysty ymmärtämään. Siellä käynyt tajuaa sen myöhemmin. Vielä minä kuitenkin tanssin rajalla; menenkö takaisin vai jäänkö sittenkin ns. elämään.

Anoreksia on parisuhde. "Parisuhteessa anoreksian kanssa" aivan mahtava facebook-päivitys! Se on kuitenkin totta. Minä itse en ainakaan pystynyt vuosiin normaaliin parisuhteeseen. Kaikki aika meni jossain, sumussa. Minä keskityin liikuntaan, ruokaan ja kaloreihin. Surullisinta on, että pari hyvää parisuhdetta kuihtui kasaan. Lähes samaan aikaan kuihduin minäkin. Hitaasti, mutta varmasti. B75 rintaliivit vaihtuivat AA70. Vaatteiden XS-koot olivat sopivia, joskus isoja. En kaivannut elämääni ketään. En ainakaan miestä. Miehen kosketus inhotti. Vihasin riisua vaatteitani. Seksi? Oksettavaa.

Kun nyt seison tiellä ja katson eteenpäin, näen kaksi polkua. Haluaisin niin kovasti parantua, olla normaali! Kuitenkin vaaka tuossa vieressä (kirjaimellisesti!) huutaa minulle: "Tule. Katso paljonko painat!" Niin, ja mittanauhankin voisin hakea. En ole pariin kuukauteen mitannut reisiäni. Käsivarret ovat levinneet, maha pullottaa. Läskimaha. Läskireisi. Läski. Läski. Läski. Läski.

Onko elämässä mikään niin hirveää kuin olla läski?

Vielä tänäkin päivänä lapset koulussa haukkuvat toisiaan läskiksi. Se on loukkaus, jota kukaan pikku-tyttö ei halua kuulla. Silti se elää: LÄSKI !!

Toiveita & Pettymyksiä

Kun olin laiha, olin onnellinen. Näin ainakin kuvittelen, muistelen. Tunsin suunnatonta mielihyvää pohtiessani annosteni kalorimäärää, reisieni paksuutta. Muistan, kuinka minä -aikuinen ihminen- tein äitini ja sisareni hulluksi eräänä lauantaina. Shoppailun lomassa pohdin jalkojani, ravintolassa kaloreita... Näin jälkeenpäin miettiessäni tuota(kin) päivää, ihmettelen itseäni. Miten olin niin sekaisin? Vai olenko enemmän sekaisin nyt? Toivonhan olevani laiha, mutta terve.

Kuinka terve voi olla size zero -ihminen, nainen?