Jos elämä pyörii syömishäiriön ympärillä, onko ihminen silloin itsekeskeinen vai sairas?
Välillä toivoisin sairastavani muuta kuin syömishäiriötäni. IHmiset luokittelevat minut itsekeskeiseksi, ilkeäksi, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksi ja (jopa) narsistiseksi. Ja niin sulkeudun yhä enemmän itseeni. Käännyn itseni puoleen ja annan pimeälle puolelleni vallan. Se sulkee minut turvalliseen syliinsä ja lohduttaa. Se tietää mitä tehdä. Se ei koskaan epäröi. Ei koskaan sano "ehkä", "mietitään", "katsotaan" tai "kysy huomenna". Pimeä puoleni (tuo rakas syömishäiriöni) on niin turvallinen. Sen vallassa on hyvä olla. Vaa'an lukema ei valehtele. Se on kylmää faktaa. Mittanauha kertoo lahjomattomat mittansa. Selkeää ja selvää.
Edelleen.
Tuskaista pohtia ja nähdä miten elämä junnaa paikoillaan. Syömishäiriön ympärillä.
Yritän päästä irti.
Yritän päästää irti.
Kaksi lausetta, joiden merkitys muuttuu täysin yhden kirjaimen lisäyksestä.
Miten olen taas tässä? Näin pahassa tilanteessa... Voisin etsiä tekosyitä ympäriltäni, menneisyydestä, toisista ihmisistä, netistä. Tai sitten voisin katsoa itseäni peiliin ja myöntää: olen itse yksi iso, läskinen virhe.
Jotta sotkisin asioita vielä lisää... ehkä (EHKÄ) voisin olla itselleni armollisempi ja myöntää, että parantuminen vie aikaa. Ei ole suoraa tietä pois helvetistä. Helvetistä, jossa olen elänyt jo yli kymmenen vuotta.
Olisi vain jaksettava uskoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti