Mitäs sitten, kun aletaan toipua syömishäiriöstä? Millä elämään tuleva tyhjyys olisi tarkoitus täyttää? En tiedä enkä ymmärrä. En edes halua ymmärtää. Haluan niin kovasti palata takaisin siihen omaan maailmaani. Se oli niin turvallinen. Nyt minua riepotellaan, revitään ja ahdistellaan. En ole enää oma itseni. Minä leviän. Kirjaimellisesti. Minusta on tullut ja tulee pullea. Ällöttävä pullataikina.
Pullataikina.
Pullataikina on valkoinen ja löllyvä.
Pullataikina on vastenmielinen.
Pullataikina saisi tuhoutua.
---
Jos kuitenkin ottaa askeleen kohti toipumista, huomaa olevansa täysin yksin. Kukaan ei (edelleenkään) ymmärrä. Kukaan ei tajua tuskaa, ahdistusta. Pää on kipeä ajatuksista ja ahdistuksesta.
Ei tiedä mikä on normaalia ja ei-normaalia. Missä menee raja? Missä voin mennä ylitse normaalin ja vajota jonnekin uuteen addiktioon?
Kukaan ei perkele kerro!!!!
Kertokaa nyt saatana joku!!!!!!!!!!
Vittu tätä elämää ja vittu tätä paskaa... Vittu kaikkea, saatana!
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Hyvä & Paha
Mitä ihminen "ansaitsee" tai "kestää"? Entä sanonta (menee jotensakin näin): jokaiselle annetaan se, minkä jaksaa kantaa. Äh, en muista tarkalleen... mutta edelleen: miksi joku ei jaksa? Miksi jollekin annettiin liikaa? Kuka teki virheen? Jumala? Jeesus? Vai Allah? Sama se... tuo kaikki romuttaa uskoni -pikkuhiljaa- Jumalaan. Jumalaan haluaisin/halusin uskoa. Johonkin, joka pitäisi huolta. Joku, joka ei hylkäisi. Mutta miksi jollekin sitten annetaan kannettavaksi enemmän kuin hän jaksaa. Miksi itsemurhia, masennusta, pahoinvointia on?
Miksi on surua, ahdistusta ja tuskaa? Tottakai elämään kuuluu suru ja tuska - ahdistuskin välillä. Mutta se pohjaton tuska, joka pakottaa itkemään. Tuska lyö lävitsesi kuin salama ja vain makaat kylpyhuoneen lattialla. Itket, huohotat ja rukoilet jotain - jotain, joka ei auta. Joku, joka on jättänyt sinut yksin.
Mihin uskoa enää? Pohjattomaan tyhjyyteen(kö)?
Olen pohtinut tätä paljon ja ehkä (pohjattomaan) tyhjyyteen uskominen on kaikkein pelottavinta. Mitä sitten tämän jälkeen? mitä tulee kuoleman jälkeen? En haluaisi uskoa, että tämä on tässä. Turvallisinta (lapsellisinta?) on uskoa Jumalaan. Jeesukseen. Allahiin. Johonkin korkeampaan Voimaan. Mikä tai Kuka se itsekullekin sitten on.
Ei ole hyvä olla yksin ja usko johonkin vain tuo turvaa. Ihan helvetin lapsellista.
Lapsellista on myös ajatella, että jos on jokin ylempi hyvä, on "pakko" olla olemassa myös paha. Pahuus. Mihin tämä ajattelumalli sitten johtaa? Että meitä vie joku piru, pirullinen pahuus? Vai että me olemme vain heikkoja, ihmisiä ja on olemassa vain hyvyys, Jumala.
Hhhhmmm... liikaa ajateltavaa. Liikaa jossittelua.
Miksi on surua, ahdistusta ja tuskaa? Tottakai elämään kuuluu suru ja tuska - ahdistuskin välillä. Mutta se pohjaton tuska, joka pakottaa itkemään. Tuska lyö lävitsesi kuin salama ja vain makaat kylpyhuoneen lattialla. Itket, huohotat ja rukoilet jotain - jotain, joka ei auta. Joku, joka on jättänyt sinut yksin.
Mihin uskoa enää? Pohjattomaan tyhjyyteen(kö)?
Olen pohtinut tätä paljon ja ehkä (pohjattomaan) tyhjyyteen uskominen on kaikkein pelottavinta. Mitä sitten tämän jälkeen? mitä tulee kuoleman jälkeen? En haluaisi uskoa, että tämä on tässä. Turvallisinta (lapsellisinta?) on uskoa Jumalaan. Jeesukseen. Allahiin. Johonkin korkeampaan Voimaan. Mikä tai Kuka se itsekullekin sitten on.
Ei ole hyvä olla yksin ja usko johonkin vain tuo turvaa. Ihan helvetin lapsellista.
Lapsellista on myös ajatella, että jos on jokin ylempi hyvä, on "pakko" olla olemassa myös paha. Pahuus. Mihin tämä ajattelumalli sitten johtaa? Että meitä vie joku piru, pirullinen pahuus? Vai että me olemme vain heikkoja, ihmisiä ja on olemassa vain hyvyys, Jumala.
Hhhhmmm... liikaa ajateltavaa. Liikaa jossittelua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
