Ei Mitään Sanottavaa

Miksi minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa? Miksi minä en edes enää yritä? Miksi minä en sano mitään...?

Etkö ihmettele?

Etkö kuule hiljaisuutta? Etkö kuule hiljaisuutta, joka suorastaan huutaa!?

Hiljaisuus on pahempaa kuin sanat. Hiljaisuus tappaa.

Kuulitko?
Kuuletko?

Hiljaisuus aloitti jo.

Minä Huudan - Sinä Et Kuule

Minä huudan, mutta sinä et kuule. Minä huudan - kukaan ei kuule. Huudan sisääni. Niin kovaa, että minuun sattuu. Olen fyysisesti kipeä. Huudostani. Kivustani. Ahdistuksestani. Eikä se lopu. Se vain jatkuu. Ahdistus.

Kuinka paljon ja kuinka pitkään rauhoittavia voi syödä? Jos on niin paha olla, että muuten ei jaksa elää... riittääkö se syyksi? Mikä on oikea syy ottaa rauhoittava, helpottava pilleri?

Unet ovat painajaisia. Niissäkin huudan. Kovaa eikä kukaan kuule. Ja minä kuolen - niissä unissa. Jatkuvasti. Toistuvasti. Kuolen. Kuolen. Kuolen.

Veronika Päättää Kuolla

Paulo Coelho: Veronika Päättää Kuolla.

Luen kirjaa ja haluan pitää siitä. Hentoisen tarinan sivuista löydän oivaltavia asioita. Kuitenkin jotain jää puuttumaan enkä löydä ns. itse Veronikaa. Harmi.

Mutta jotain jäi silti... jos minulla olisi elinaikaa jäljellä viikko tai kaksi, mitä tekisin? Vihapuhelut ja -teot unohtaisi "automaattisesti" ja jäljellä jäisi puhdas rakkaus. Todennäköisesti halu elää heräisi uudelleen. Tuntisinko lopun tullessa katkeruutta vai hyväksyisinkö väistämättömän kohtaloni?

Moni ihminen hehkuttaa löytäneensä kirjan avulla/ansiosta tjsp. halun elää. Minäkin haluaisin löytää sen. Tajuan niin vahvasti tekeväni väistämättömästi itselleni pahaa. En kuitenkaan osaa lopettaa. Jatkan tätä syömishäiriötäni enkä osaa enää lopettaa...


Uusi versio: Karoliina Päättää Kuolla.

Kaikkea Pientä

Kaikkea Pientä. Aina.

Kaikkea pientä ilkeää tulee eteeni. Se nipistelee, kiusaa ja iskee kovaa. Ensin nipistely ei haittaa. Yritän antaa mennä ohitse, teen tilaa. Sitten kiusataan. Kiusaaminen jatkuu, kunnes reagoin. Sitten isketään ja isku on kova. Se pudottaa polvilleen.

Milloin pitäisi reagoida ja iskeä ensin? Jos reagoin pieneen nipistykseen liian: "tykillä ammutaan kärpästä" nopeasti? Milloin sitten olisi oikea aika? Toisen nipistyksen jälkeen? Ehkä kiusaamisen kovennuttua? En tiedä.

Nollatoleranssi.

Ihanne.

Pullero!

Katselin eilen käsivarsiani ja näin ne paksuina, pulleroina, taikinaisina käsivarsina. Jonkin ajan päästä huomasin ne kauempaa ihan ok käsivarsiksi. Jokainen hetki, päivä, on taistelua todellisuuden ja vääristyneen mielen kanssa.

Psykiatri kehotti hyväksymään tosiasian: elän ikuisesti anoreksiani kanssa. En siis koskaan ole yksin. Ironisen lohduttavaa.


Note to myself:
Olen liian lihava sairastamaan anoreksiaa. Minä olen liian lihava, tällä hetkellä.

Psykiatria & Ihminen

Psykiatriassa annetaan nimi sairaudellesi. Sinut ja sinun sairautesi määritellään ICD-koodien mukaisesti. Voit olla tyytyväinen, koska "selitys" pahalle olollesi on googletuksen takana. Tiedät mikä sinua vaivaa... entä sitten? Miten jatkat eteenpäin? Haet ehkä apua, terapiaa ja lääkkeitä. Tai teet itsemurhan.

Jos apu, terapia ja lääkkeet eivät riitä?

Paha olo jatkuu vuosia. Se kietoo sinut vaippaansa, ympäröi jokaisen hetken elämässäsi. Syö sinua pikkuhiljaa. Alat tottua siihen. Et enää edes muista normaalia elämää. Olet sairautesi vallassa, eikä Oikeaa Elämää enää ole.

Psykiatrinen sairaus on pelottava. Syöpä(kin) on helpompi sairaus: toivut tai kuolet. Se siitä. Psykiatrinen sairaus: ahdistus, masennus ja syömishäiriö voivat olla seuranasi kymmeniäkin vuosia. Valitsetko kuoleman vai tuskaisen elämän? Jos valitset kuoleman, läheisesi syyllistävät itsensä. Jos valitset elämän, ovat päiväsi täynnä tuskaa ja aiheutat samalla tuskaa läheisillesi.

Lausumattomat Sanat Painavat Pahiten

Ne hiljaiset, sanomattomat, lausumattomat sanat, satuttavat eniten. Painavat mieltä. Meitä. Ne hiipivät meidän väliimme, tulevat osaksi meitä. Meidän parisuhdettamme. Niistä tulee osa meitä. Emmekä me enää puhu. Enkä minä enää yritä puhua. En osaa. En halua. Pelkkä yrittäminenkin satuttaa. Saa minut itkemään, ahdistumaan ja tuskastumaan. Ja tuska kääntyy minua itseäni vastaan. Minä en syö. Jos syön, oksennan. Kierre on valmis. Me olemme valmiita. Meidän suhteessamme asuu painava, satuttava hiljaisuus. Se on tullut osaksi meitä. Me olemme päästäneet sen suhteeseemme. Ollaan nyt kuitenkin vain ihan hiljaa. Ei sanota, sitäkään, ääneen. Hiljaa. Ollaan hiljaa. Ollaan ihan hiljaa. Jooko?