Onnen Kahle Kultainen

Jos onni pitää kahlita, onko se silloin onnea? Eikö onni & rakkaus ole kuin elohopea - puristat sitä ja se livahtaa pois. Mutta jos pidät sitä kämmen auki, se pysyy siinä - ikuisesti.

Miksi toinen ihminen pitää kahlita? Eikö meidän usko rakkauteen enää ole riittävää? Vai onko aina ollut näin? Pelkäämmekö menettävämme ihmisen, jota rakastamme? Itsekästä rakkautta. Ehkä aidointa ja puhtainta rakkautta, on rakkaus omaan lapseen. Se on ehdotonta, avointa, luottamuksellista ja täydellistä. Saako sellaista vieraan ihmisen kanssa, parisuhteessa? En usko. Kuuluisiko saada? En usko.

Jos minä profeteerata taitaisin ja kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olis kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi.
Rakkaus on täydellisyyden side.
Ap. Paavali.

Onko elämän tarkoitus rakkaus? Mutta ensin pitäisi osata rakastaa itseään - jos ei osaa rakastaa itseään, osaako rakastaa toista ihmistä...?

Joku Raja

"En tarkoittanut pahaa vaikka ehkä niin sanoinkin..."
Mokoma: Huomenaamu

En tarkoittanut loukata. En tarkoittanut mitään... en halunnut loukata. En vain osaa elää niinkuin normaalit ihmiset. En tunne tunteita niinkuin kuuluisi. Haluaisin nii-in kovasti tuntea. En haluaisi lähteä, jättää tätä kaikkea. Haluaisin tuntea, rakastaa. Olen niin pahoillani. Haluaisin pysyä tässä, etsiä tunteita sisältäni. Tiedän, että ne ovat siellä. En vain löydä niitä - ne ovat kadonneet johonkin. Piiloutuneet.

Tiedän (järjellä), että defenssit ovat päällä. En vain saa suojamuurejani murenemaan. Voit yrittää - en ota vastuuta mahdollisista tapahtumista. En ota vastuuta myöskään, jos sinuun sattuu. Oma kipuni ei ole mitään. Olen niin tottunut siihen. Kipu ei ole mitään. Se on rehellinen tunne. Tunne, jonka voi tuntea. Esimerkiksi migreeni on rehellinen tunne. Sydänsuru? Urbaanikaupunkilegenda se on. Puhdasta paskaa. Näytä minulle mittarilla mitattu sydänsuru ja uskon siihen. Muussa tapauksessa rinnastan sen hölynpölyyn. Katkennut käsi, lohjennut hammas. Ah, niin todellisia. Rakkaus? Paskaa. (turhaa? siitä en tiedä. jotkut rakastavat ja tuntevat)

Perustunteet: Ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha.

Perustunteita ovat (kuulemma): ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha. Minun mielestäni noista ainoastaan ilo on hyvä tunne. Kuinka suru voidaan laskea perustunteeksi? Entä pelko, ahdistus ja viha? Kaikki nuo ovat "negatiivisia" tunteita. Ja miksi mukana ei ole häpeää? Joidenkin mielestä myös häpeä on perustunne.

Entä rakkaus?

"Alberonin mukaan kukaan ei rakastu, jos hän on jotenkuten tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mikä hän on. Rakastuminen kumpuaa depressiivisestä ylikuormituksesta, toisin sanoen siitä että on mahdotonta löytää arkipäivästä mitään arvokasta. Rakastumiseen valmiuden merkki ei ole tietoinen rakastumisen halu, intensiivinen pyrkimys olemassaolon rikastuttamiseen, vaan syvä tunne siitä että ei ole eikä omista mitään millä olisi arvoa ja häpeä siitä että näin on. Tämä on ensimmäinen merkki rakastumiseen valmistautumisesta: mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä. Varmuus siitä ettei ole mitään menetettävää.(Alberoni 1984)"

Mitä ylläolevasta voidaan/voisin päätellä? Että minä en ole rakastumisen ja rakastamisen arvoinen. Kukaan ei voi minua rakastaa ja että nyt saatu sekä vastaanotettu rakkaus on valheellista. Kyllä.

Like You Love Me

Rakastaisitko minua, jos näkisit minut kokonaisena? Sellaisena, joka oikeasti olen... ihminen, jossa on virheitä. Ihmisenä, joka on kaukana täydellisestä. Vai näetkö sinä minut? Näetkö minut sellaisena kuin oikeasti olen?

Ja jos näet... kertoisitko minullekin. Minä en nimittäin näe itseäni - olen niin kaukana itsestäni.

http://www.youtube.com/watch?v=34T1TdT-BC0

"Do you see her when you see me?
Understand her insecurities?
And accept the part she plays in me?
Could you love her...like you love me?"

"Mä Rakastan Sua."

Minun rakkaani, minun oma rakkaani. Mikä sinusta tekee erilaisen kuin niistä muista? Ne muut aikaisemmat ovat olleet merkityksettömiä. He ovat olleet ohimeneviä valloituksia, jotka eivät ole merkinneet mitään. Pelinappuloita. Kuinka minä riitän, olenko tarpeeksi hyvä etc. Loputtomiin todistelua itselleni, että minä riitän, olen mukava, kaunis... riittävän hyvä naisena ja rakkauden kohteena.

Kuka sinä olet? Mukava, hauska, uskomattoman hyvännäköinen mies. Sellainen, joita näkee vain harvoin, ei oikeastaan koskaan. Se mies, jota katsoo kadulla ja pohtii: "onko tuollaisia oikeasti olemassa"? Juuri sellainen, jonka naistakin katsoo ja pohtii ovatko he ns. sopiva pari. Ironista. Niinhän minäkin teen... koko ajan. Olenko minä tarpeeksi hyvä sinulle. Nyt. Koskaan.

Ja silti.

Tiesin, että sanot sen. Näin sen silmistäsi jo päiviä aikaisemmin ennenkuin sanoit sen. Ja sitten sanoit sen: "Mä rakastan sua."

Mitä olisit halunnut kuulla? Minä sanoin sinulle: "Niin minäkin sinua". Paniikki velloi sisälläni, kun mietin mitä rakkaus on... paniikki valtasi ruumiini, jokaisen jäseneni. Sinä olit päälläni ja niin kauniin kiinni minussa. Aidosti, rehellisesti. Vain minä olin rikki sisältä. Jokin muuttui sillä hetkellä ja muutti kaiken. Lopullisesti.

Olet minussa, rakastelet minua niin kauniisti... haluaisin vain itkeä. Olen sinun ja haluan olla sinun. Haluan sinun olevan minussa. Rakastavan minua niin ettet koskaan näkisi virheitäni - näkisit vain rakastamasi ihmisen.

Haluan nukahtaa viereesi, herätä vierestäsi - olla sinun.

Onko se rakkautta?
Eikö se ole rakkautta?
Onhan?
Eikö?
On?