Mitäs sitten, kun aletaan toipua syömishäiriöstä? Millä elämään tuleva tyhjyys olisi tarkoitus täyttää? En tiedä enkä ymmärrä. En edes halua ymmärtää. Haluan niin kovasti palata takaisin siihen omaan maailmaani. Se oli niin turvallinen. Nyt minua riepotellaan, revitään ja ahdistellaan. En ole enää oma itseni. Minä leviän. Kirjaimellisesti. Minusta on tullut ja tulee pullea. Ällöttävä pullataikina.
Pullataikina.
Pullataikina on valkoinen ja löllyvä.
Pullataikina on vastenmielinen.
Pullataikina saisi tuhoutua.
---
Jos kuitenkin ottaa askeleen kohti toipumista, huomaa olevansa täysin yksin. Kukaan ei (edelleenkään) ymmärrä. Kukaan ei tajua tuskaa, ahdistusta. Pää on kipeä ajatuksista ja ahdistuksesta.
Ei tiedä mikä on normaalia ja ei-normaalia. Missä menee raja? Missä voin mennä ylitse normaalin ja vajota jonnekin uuteen addiktioon?
Kukaan ei perkele kerro!!!!
Kertokaa nyt saatana joku!!!!!!!!!!
Vittu tätä elämää ja vittu tätä paskaa... Vittu kaikkea, saatana!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti