Minä haluaisin niin tietää RAJAn... kun ei kannata enää yrittää, kun on liian myöhäistä. Milloin on liian "vanha" jatkamaan elämäänsä, liian ruma, liian lihava, liian kaikkea. Liian epäonnistunut.
Kukaan ei kerro.
Terapeutit vain hokevat "Hienoa, että olet kuitenkin tullut tänne tänään. Olet tullut tänne tänään ja istut siinä, vaikka sinulla on varmasti vaikeaa." Mitä vittua? Vitun lapsellista sanahelinää. Päivästä toiseen. Lakkaamatta. Ja silti mikään ei muutu. Terapeutin mielestä on "hienoa" (!!!), kun tulen joka päivä istumaan tunneiksi sairaalaan. Mitä hienoa siinä on? Mitä vitun hienoa on siinä, että persoonallisuushäiriöinen, dissosiaatiosta kärsivä ihminen tulee paikalle? Kyllä se vitun perfektionisti minusta tarvittaessa tulee esiin. Mitä vitun terapeutteja ne on? Vitun robotteja vai? Onko fraaseista joku vitun tentti oikein amk:ssa tai yliopistossa?
Terapiaa vuodesta toiseen. Häiriöitä vuodesta toiseen. Uusia, uusia ja lisää uusia, uusien perään. Se kysyi milloin aloitin viiltelyn. Mistä minä tiedän. Miten minä sellaisen muistan? Ööö, hetkinen... hain viiltelyn peruskurssille vuonna 2007 ja seuraavana vuonna pääsinkin hyväksytysti läpi. Jee! Minun pää on sekaisin. Anteeksi. Anteeksi, että en muista. Valun taas jonnekin syvyyksiin ja unohdan ympäristön. Unohdan missä olen. Välillä joudun ravistelemaan itseäni bussissa ja miettimään missä kaupungissa olen. Tai mikä päivä on. Päivän unohdus on silti pientä, mutta kaupunki. Seuraavaksi unohdan kai maan.
Halu vetää pää sekaisin pillereillä on kasvanut. Vetää pää niin turraksi ettei tuntisi mitään. Ensin viiltelyä; tunne. Sitten lääkkeet; henkinen kipu pois. Onko siitäkään apua. Tai mistään.
Vapauttaako vasta kuolema?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti