Olen oppinut peittämään todellisen minäni. Olen oppinut pelaamaan peliä nimeltä ELÄMÄ. Se on vienyt pitkään ja tehnyt kipeää, mutta pikkuhiljaa minusta on tulossa mestari. Naamioitumisen mestari. Tiedän milloin hymyillä, nauraa, näyttää surulliselta, empatisoida, lohduttaa. Naamioitumisen mestari. Esittäjä.
Nauru peittää kyyneleeni, hymy suruni. Lohduton itku on varattu pimeään yöhön, yksinäisyyteen. Vain minulle. Ei tunteita julkisesti. Ne ovat heikoille.
Sanoisinko sinulle rakastavani? Oletko hullu? Luuletko todellakin, että suustani tulisi sellaista saastaa? Heikkoutta? Jos luulit, olet sekaisin. Sekopäisempi kuin minä.
Otat minua kädestä kiinni. Julkisesti. Vitun hullu. Etkö tajua? Olet nyt minun. Olet osoittanut olevasi heikko. Pidät minusta. Vitun ääliö. Saatanan idiootti. Typerys. Jokainen, joka pitää minusta on vitun idiootti. Kuka vittu muka pitäisi tällaisesta hullusta? Jos tuntisit minut oikeasti, juoksisit karkuun. Olet tyhmä, kun näe totuutta vaikka se on silmiesi edessä. Minä seison silmiesi edessä ja sinä et tajua. Vitun idiootti.
Lähden. Käännän selkäni ja jätän sinut. Kylmästi. Tunteettomasti. Tunteet ovat heikoille. Tunteet ovat heikkoutta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti