Mitä Tapahtuu?

Mitä elämässäni tapahtuu? Mitä elämäni on?

Jonkun mielestä elämäni on ihanaa. Toinen taas kadehtii minua. No, olenkin kuulemma saanut niin paljon. Minullahan on "kaikkea".

Tervetuloa hetkeksi elämääni. Tervetuloa elämään minun elämääni. Kokeile sitä päivä. Jos kestät päivän, ota vielä toinen. Mielellään annan sinun kokeilla vaikkapa viikon elämääni. Jos sen jälkeen vielä kadehdit minua, olet masokisti.

Milloin ihminen lakkaa olemasta masokisti ja lopettaa elämänsä hyödyttömänä? Milloin ihminen lakkaa valehtelemasta itselleen ja myöntää hävinneensä pelin, elämänsä...!?

Vai olemmeko me ihmiset niin säälittäviä otuksia, että uskottelemme satuja itsellemme joka päivä. Joka ikinen hetki. Todennäköisesti. Kuka meistä haluaisi myöntää, että elämä on itseasiassa aika paskaa - elämä on turhaa, kitumista, piinaa, kidutusta.

Voisimmeko myöntää (vihdoinkin) totuuden.

"Luulis sun olevan onnellinen!"

Ihmiset olettavat minun olevan onnellinen. En voi sanoa, että olen onneton. Olen hukassa. En tiedä mistä ja miten ja missä... Olen vain onneton. Itken. Tuhoan itseäni. En tiedä kuinka kauan kestän. Ainoa tapa hallita tätä kaikkea on ruoka.

Kuvittelin sen riitävän.
Syömättömyyden.
Oksentamisen.
Ei riittänyt.

Veitsi tuli kuvioihin. Olin haaveillut siitä jo kauan. Ihanasta tunteesta terän upotessa käteeni. Terä tekee kauniita, tasaisia jälkiä. Hyväiltävän terävä terä. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se on koettava itse. Katselen veistä vieressäni. Tiedän, että nyt pitäisi lopettaa. Järki sanoo niin. Tunne sanoo jotain muuta.

Miten selitän jäljet ihmisille?
Miten selitän jäljet miehelleni.

Tahdon pois.
Nyt.
Heti.
Nopeasti.

Jos hyppäisin... kauas pois. Pimeään.

Kohtuus vol. 2

Jos elämä pyörii syömishäiriön ympärillä, onko ihminen silloin itsekeskeinen vai sairas?

Välillä toivoisin sairastavani muuta kuin syömishäiriötäni. IHmiset luokittelevat minut itsekeskeiseksi, ilkeäksi, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksi ja (jopa) narsistiseksi. Ja niin sulkeudun yhä enemmän itseeni. Käännyn itseni puoleen ja annan pimeälle puolelleni vallan. Se sulkee minut turvalliseen syliinsä ja lohduttaa. Se tietää mitä tehdä. Se ei koskaan epäröi. Ei koskaan sano "ehkä", "mietitään", "katsotaan" tai "kysy huomenna". Pimeä puoleni (tuo rakas syömishäiriöni) on niin turvallinen. Sen vallassa on hyvä olla. Vaa'an lukema ei valehtele. Se on kylmää faktaa. Mittanauha kertoo lahjomattomat mittansa. Selkeää ja selvää.

Edelleen.

Tuskaista pohtia ja nähdä miten elämä junnaa paikoillaan. Syömishäiriön ympärillä.

Yritän päästä irti.
Yritän päästää irti.

Kaksi lausetta, joiden merkitys muuttuu täysin yhden kirjaimen lisäyksestä.

Miten olen taas tässä? Näin pahassa tilanteessa... Voisin etsiä tekosyitä ympäriltäni, menneisyydestä, toisista ihmisistä, netistä. Tai sitten voisin katsoa itseäni peiliin ja myöntää: olen itse yksi iso, läskinen virhe.

Jotta sotkisin asioita vielä lisää... ehkä (EHKÄ) voisin olla itselleni armollisempi ja myöntää, että parantuminen vie aikaa. Ei ole suoraa tietä pois helvetistä. Helvetistä, jossa olen elänyt jo yli kymmenen vuotta.

Olisi vain jaksettava uskoa.

Kohtuus

Missä on Kohtuus? Tai pikemminkin mitä Kohtuus on!?

Kaikkialla puhutaan seitsemästä kuolemansynnistä:
1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Ylensyönti
7. Himo

Lähde: Wikipedia http://fi.wikipedia.org/wiki/Turhamaisuus


Onko kohtuus puoliväliä? Vai onko Kohtuus oikeudenmukaisuutta? Jos on kohtuullinen, voiko toisilta odottaa oikeudenmukaisuutta? Eli jos kohtelee toisia "kauniisti", ei tule kohdelluksi huonosti. Epäilen.

En usko, että ihmiset koskaan tulevat kohtelemaan toisiaan kauniisti, hyvin. Jokainen haluaa omaa parastaan. Hyvyys & oikeudenmukaisuus ovat paskapuhetta. Puhetta, jota käytetään Joskus ja Jouluna.

"Mutta kun minä haluan!"
Sama lause, sama äänenpaino, sama päämäärä.
Sanoja: Ihminen.
Ikä: Kaikenikäiset.

Onko millään lopulta mitään väliä?

Linkin Park :in jossain biisissä (googleta) "in the end it doesn't even matter". Unohdetaan laulun konteksti, koska en muista mistä se kertoi tms. Kysytään ennemmin: Mikä lopussa merkitsee? Viime hetkilläsi... mitä Sinä miettisit?

Minä haluan löytää Kohtuuden. Olen varma, että löydettyäni Kohtuuden, löydän Onnellisuuden. Ehkä matkallani, etsiessäni Kohtuutta, törmään Onnellisuuteen. Ehkä matkallani, jo alussa, näen häivähdyksen Onnellisuudesta ja alan hymyilemään. Olen varma siitä. Minun on uskottava. Minun on uskottava tuohon, koska muuten minulle ei jää mitään jäljelle. Muuten olen yksin. Ilman toivoa, uskoa. Ilman tulevaisuutta.

Yksin

Pohjaton yksinäisyys jatkuu. Tunne ei lähde pois. Liikaa aikaa tuntea ja ajatella. Olen kuin ulkopuolinen elämässäni. Teen mitä pitää, muut haluavat. Edelleen.

En jaksa välittää. Enää. Ei enää. Olen jo luovuttanut.

Välillä tulee tunne, että en haluaisi luovuttaa. Että minun pitäisi taistella. En vain tiedä minkä vuoksi taistelisin. Mitä olisi edessä? Onko mitään minkä vuoksi yrittäisin?


Ei minun elämän näin pitänyt mennä... Oli ihan erilaisia toiveita, haaveita. Aikomuksiakin. En tiedä milloin lähti menemään näin pieleen. Surullista. En jaksa enää. Luovutan lopullisesti. Minä epäonnistuin.

Väsymyksen Tunteita

Väsymyksen tunne elämään. Tunne, kun ei jaksa elää. On loppu. Loppu. Lopullisesti. Haluaisi vain ottaa ja lähteä. Sanomatta sanaakaan lähtisin. Jättäisin kaiken jälkeeni ja saisin rauhan. Rauhan kaukana tästä kaikesta.

Unohtaisin tunteetkin. Helpottavaa unohtaa kaikki. Se tunne olisi hyvä. Minä tiedän sen. Se on muistamattomuus on ihanaa. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Yritän kuitenkin...

Kuvittele, että olisit "kadottanut" elämästäsi vuoden. Noin vain. Et muista mitä olet tehnyt, tuntenut, ajatellut. Saisit vihjeitä katsomalla kalenteriasi. Tietäisit olleesi joissakin juhlissa, istumassa ystäväsi luona kahvilla. Kaikkea sellaista pientä, jota ihmiset kirjoittavat kalentereihinsa. Et kuitenkaan muistaisi mitään surullista - olisit blanco. Ihan tunne. Se on niin huojentavaa. Voi vain ajatella, että sitä mitä ei muista, se ei voi enää satuttaa. Tyydyn siihen. Olen onnellinen.

Jos nyt lähtisin, en koskaan palaisi. Jäisin kauas pois. En muistelisi ihmisiä, jotka jättäisin taakseni. Olen pahoillani. Niin vain tekisin...


Halu lähteä kasvaa. Samalla tietoisuus siitä, että se ei ole ns. normaalia on myös läsnä. Itseään ei voi paeta. En kuitenkaan haluaisi jatkaa tämän tuskan kanssa elämistä. Lähtemällä ja unohtamalla kaikki (suurinosa) järjestyisi.

Yksinäisyys

Yksinäisyys yksin on helppoa. Yksinäisyys parisuhteessa on kidutusta. Yksinäisyys. Se on hyvin salakavala vieras, jonka yhtäkkiä huomaa istuvan pöydässä. Se ei puhu mitään ja vain on. Paikallaan. Hiljaisesti. Se tarkkailee. Tekee huomioita. On vain.

Huomaat sen olevan läsnä lähes jokaisessa hetkessä. Säikähdät ja yrität saada kutsumattoman vieraan lähtemään. Tuloksetta. Mitä sitten? Menetkö paniikkiin? Yritätkö saada toisenkin, puolisosi, tajuamaan kutsumattoman vieraan läsnäolon. Entä jos yrityksesi eivät tuota tulosta? Entä jos edelleenkin olet yksin? Tajuat olevasi kaksin yksin...

Mitä on olla yksin parisuhteessa? Kiduttavaa. Raastavaa. Ahdistavaa. Se iskee sinusta ilmat pihalle pahemmin kuin yksikään fyysinen isku. Olet mitätön, turha, yhdentekevä ihminen.

Kestä yksinäisyys parisuhteessa tai lähde.


Siinä vaihtoehdot - Minun on nyt tehtävä valinta...