Kohtuus vol. 2

Jos elämä pyörii syömishäiriön ympärillä, onko ihminen silloin itsekeskeinen vai sairas?

Välillä toivoisin sairastavani muuta kuin syömishäiriötäni. IHmiset luokittelevat minut itsekeskeiseksi, ilkeäksi, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksi ja (jopa) narsistiseksi. Ja niin sulkeudun yhä enemmän itseeni. Käännyn itseni puoleen ja annan pimeälle puolelleni vallan. Se sulkee minut turvalliseen syliinsä ja lohduttaa. Se tietää mitä tehdä. Se ei koskaan epäröi. Ei koskaan sano "ehkä", "mietitään", "katsotaan" tai "kysy huomenna". Pimeä puoleni (tuo rakas syömishäiriöni) on niin turvallinen. Sen vallassa on hyvä olla. Vaa'an lukema ei valehtele. Se on kylmää faktaa. Mittanauha kertoo lahjomattomat mittansa. Selkeää ja selvää.

Edelleen.

Tuskaista pohtia ja nähdä miten elämä junnaa paikoillaan. Syömishäiriön ympärillä.

Yritän päästä irti.
Yritän päästää irti.

Kaksi lausetta, joiden merkitys muuttuu täysin yhden kirjaimen lisäyksestä.

Miten olen taas tässä? Näin pahassa tilanteessa... Voisin etsiä tekosyitä ympäriltäni, menneisyydestä, toisista ihmisistä, netistä. Tai sitten voisin katsoa itseäni peiliin ja myöntää: olen itse yksi iso, läskinen virhe.

Jotta sotkisin asioita vielä lisää... ehkä (EHKÄ) voisin olla itselleni armollisempi ja myöntää, että parantuminen vie aikaa. Ei ole suoraa tietä pois helvetistä. Helvetistä, jossa olen elänyt jo yli kymmenen vuotta.

Olisi vain jaksettava uskoa.

Kohtuus

Missä on Kohtuus? Tai pikemminkin mitä Kohtuus on!?

Kaikkialla puhutaan seitsemästä kuolemansynnistä:
1. Ylpeys (turhamaisuus)
2. Kateus
3. Viha
4. Laiskuus
5. Ahneus
6. Ylensyönti
7. Himo

Lähde: Wikipedia http://fi.wikipedia.org/wiki/Turhamaisuus


Onko kohtuus puoliväliä? Vai onko Kohtuus oikeudenmukaisuutta? Jos on kohtuullinen, voiko toisilta odottaa oikeudenmukaisuutta? Eli jos kohtelee toisia "kauniisti", ei tule kohdelluksi huonosti. Epäilen.

En usko, että ihmiset koskaan tulevat kohtelemaan toisiaan kauniisti, hyvin. Jokainen haluaa omaa parastaan. Hyvyys & oikeudenmukaisuus ovat paskapuhetta. Puhetta, jota käytetään Joskus ja Jouluna.

"Mutta kun minä haluan!"
Sama lause, sama äänenpaino, sama päämäärä.
Sanoja: Ihminen.
Ikä: Kaikenikäiset.

Onko millään lopulta mitään väliä?

Linkin Park :in jossain biisissä (googleta) "in the end it doesn't even matter". Unohdetaan laulun konteksti, koska en muista mistä se kertoi tms. Kysytään ennemmin: Mikä lopussa merkitsee? Viime hetkilläsi... mitä Sinä miettisit?

Minä haluan löytää Kohtuuden. Olen varma, että löydettyäni Kohtuuden, löydän Onnellisuuden. Ehkä matkallani, etsiessäni Kohtuutta, törmään Onnellisuuteen. Ehkä matkallani, jo alussa, näen häivähdyksen Onnellisuudesta ja alan hymyilemään. Olen varma siitä. Minun on uskottava. Minun on uskottava tuohon, koska muuten minulle ei jää mitään jäljelle. Muuten olen yksin. Ilman toivoa, uskoa. Ilman tulevaisuutta.

Yksin

Pohjaton yksinäisyys jatkuu. Tunne ei lähde pois. Liikaa aikaa tuntea ja ajatella. Olen kuin ulkopuolinen elämässäni. Teen mitä pitää, muut haluavat. Edelleen.

En jaksa välittää. Enää. Ei enää. Olen jo luovuttanut.

Välillä tulee tunne, että en haluaisi luovuttaa. Että minun pitäisi taistella. En vain tiedä minkä vuoksi taistelisin. Mitä olisi edessä? Onko mitään minkä vuoksi yrittäisin?


Ei minun elämän näin pitänyt mennä... Oli ihan erilaisia toiveita, haaveita. Aikomuksiakin. En tiedä milloin lähti menemään näin pieleen. Surullista. En jaksa enää. Luovutan lopullisesti. Minä epäonnistuin.

Väsymyksen Tunteita

Väsymyksen tunne elämään. Tunne, kun ei jaksa elää. On loppu. Loppu. Lopullisesti. Haluaisi vain ottaa ja lähteä. Sanomatta sanaakaan lähtisin. Jättäisin kaiken jälkeeni ja saisin rauhan. Rauhan kaukana tästä kaikesta.

Unohtaisin tunteetkin. Helpottavaa unohtaa kaikki. Se tunne olisi hyvä. Minä tiedän sen. Se on muistamattomuus on ihanaa. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Yritän kuitenkin...

Kuvittele, että olisit "kadottanut" elämästäsi vuoden. Noin vain. Et muista mitä olet tehnyt, tuntenut, ajatellut. Saisit vihjeitä katsomalla kalenteriasi. Tietäisit olleesi joissakin juhlissa, istumassa ystäväsi luona kahvilla. Kaikkea sellaista pientä, jota ihmiset kirjoittavat kalentereihinsa. Et kuitenkaan muistaisi mitään surullista - olisit blanco. Ihan tunne. Se on niin huojentavaa. Voi vain ajatella, että sitä mitä ei muista, se ei voi enää satuttaa. Tyydyn siihen. Olen onnellinen.

Jos nyt lähtisin, en koskaan palaisi. Jäisin kauas pois. En muistelisi ihmisiä, jotka jättäisin taakseni. Olen pahoillani. Niin vain tekisin...


Halu lähteä kasvaa. Samalla tietoisuus siitä, että se ei ole ns. normaalia on myös läsnä. Itseään ei voi paeta. En kuitenkaan haluaisi jatkaa tämän tuskan kanssa elämistä. Lähtemällä ja unohtamalla kaikki (suurinosa) järjestyisi.

Yksinäisyys

Yksinäisyys yksin on helppoa. Yksinäisyys parisuhteessa on kidutusta. Yksinäisyys. Se on hyvin salakavala vieras, jonka yhtäkkiä huomaa istuvan pöydässä. Se ei puhu mitään ja vain on. Paikallaan. Hiljaisesti. Se tarkkailee. Tekee huomioita. On vain.

Huomaat sen olevan läsnä lähes jokaisessa hetkessä. Säikähdät ja yrität saada kutsumattoman vieraan lähtemään. Tuloksetta. Mitä sitten? Menetkö paniikkiin? Yritätkö saada toisenkin, puolisosi, tajuamaan kutsumattoman vieraan läsnäolon. Entä jos yrityksesi eivät tuota tulosta? Entä jos edelleenkin olet yksin? Tajuat olevasi kaksin yksin...

Mitä on olla yksin parisuhteessa? Kiduttavaa. Raastavaa. Ahdistavaa. Se iskee sinusta ilmat pihalle pahemmin kuin yksikään fyysinen isku. Olet mitätön, turha, yhdentekevä ihminen.

Kestä yksinäisyys parisuhteessa tai lähde.


Siinä vaihtoehdot - Minun on nyt tehtävä valinta...

Mitäs Sitten?

Mitäs sitten, kun aletaan toipua syömishäiriöstä? Millä elämään tuleva tyhjyys olisi tarkoitus täyttää? En tiedä enkä ymmärrä. En edes halua ymmärtää. Haluan niin kovasti palata takaisin siihen omaan maailmaani. Se oli niin turvallinen. Nyt minua riepotellaan, revitään ja ahdistellaan. En ole enää oma itseni. Minä leviän. Kirjaimellisesti. Minusta on tullut ja tulee pullea. Ällöttävä pullataikina.

Pullataikina.

Pullataikina on valkoinen ja löllyvä.

Pullataikina on vastenmielinen.

Pullataikina saisi tuhoutua.

---

Jos kuitenkin ottaa askeleen kohti toipumista, huomaa olevansa täysin yksin. Kukaan ei (edelleenkään) ymmärrä. Kukaan ei tajua tuskaa, ahdistusta. Pää on kipeä ajatuksista ja ahdistuksesta.

Ei tiedä mikä on normaalia ja ei-normaalia. Missä menee raja? Missä voin mennä ylitse normaalin ja vajota jonnekin uuteen addiktioon?

Kukaan ei perkele kerro!!!!

Kertokaa nyt saatana joku!!!!!!!!!!

Vittu tätä elämää ja vittu tätä paskaa... Vittu kaikkea, saatana!

Hyvä & Paha

Mitä ihminen "ansaitsee" tai "kestää"? Entä sanonta (menee jotensakin näin): jokaiselle annetaan se, minkä jaksaa kantaa. Äh, en muista tarkalleen... mutta edelleen: miksi joku ei jaksa? Miksi jollekin annettiin liikaa? Kuka teki virheen? Jumala? Jeesus? Vai Allah? Sama se... tuo kaikki romuttaa uskoni -pikkuhiljaa- Jumalaan. Jumalaan haluaisin/halusin uskoa. Johonkin, joka pitäisi huolta. Joku, joka ei hylkäisi. Mutta miksi jollekin sitten annetaan kannettavaksi enemmän kuin hän jaksaa. Miksi itsemurhia, masennusta, pahoinvointia on?

Miksi on surua, ahdistusta ja tuskaa? Tottakai elämään kuuluu suru ja tuska - ahdistuskin välillä. Mutta se pohjaton tuska, joka pakottaa itkemään. Tuska lyö lävitsesi kuin salama ja vain makaat kylpyhuoneen lattialla. Itket, huohotat ja rukoilet jotain - jotain, joka ei auta. Joku, joka on jättänyt sinut yksin.

Mihin uskoa enää? Pohjattomaan tyhjyyteen(kö)?

Olen pohtinut tätä paljon ja ehkä (pohjattomaan) tyhjyyteen uskominen on kaikkein pelottavinta. Mitä sitten tämän jälkeen? mitä tulee kuoleman jälkeen? En haluaisi uskoa, että tämä on tässä. Turvallisinta (lapsellisinta?) on uskoa Jumalaan. Jeesukseen. Allahiin. Johonkin korkeampaan Voimaan. Mikä tai Kuka se itsekullekin sitten on.

Ei ole hyvä olla yksin ja usko johonkin vain tuo turvaa. Ihan helvetin lapsellista.

Lapsellista on myös ajatella, että jos on jokin ylempi hyvä, on "pakko" olla olemassa myös paha. Pahuus. Mihin tämä ajattelumalli sitten johtaa? Että meitä vie joku piru, pirullinen pahuus? Vai että me olemme vain heikkoja, ihmisiä ja on olemassa vain hyvyys, Jumala.

Hhhhmmm... liikaa ajateltavaa. Liikaa jossittelua.