Death - Kuolema

Onko kuolema etuoikeus vai välttämätön paha?

Kuka pakottaa elämään, jos jokainen päivä on tuskaa? Velvollisuudentunto läheisiä kohtaan vai kuolemanpelko. Jos kuolemanpelon on jo voittanut, kuinka kauan velvollisuudentunto pitää hengissä?

Sanovat, että kuoleman jälkeen ei ole sitten mitään. "Se on sitten loppu." Entä sitten? Tuska ainakin loppuu. Sitähän minä haluan. Tämän kalvavan tuskan, raastavan kivun pois. Henkisen piinan loppuvan. Mitä sitten, jos se on lopullista. Eihän kukaan elä ikuisesti. Ehkä minun aika on tullut nyt. Jos ja kun se on oma valinta, ei läheisten tarvitse tuntea olevansa syyllisiä. Kenenkään ei tarvitse miettiä "JOS"... Silloin on vain tehnyt valinnan ja päässyt pois. Eikö läheiset hyväksyisi valintaa? Kun ajattelee, sehän on helpotus kaikille. Tuska on ohi. Valinnan tehneeltä. Minulta. Läheiset surevat ja kaipaavat, mutta heitä lohduttaisi ajatus etten tuntisi enää kipua.

Onko kuolema lopulta niin paha asia? Länsimaissa kyllä. Mitä kirkko opettaa itsemurhasta? Onko se synti? Jos Jumala on olemassa ja "Jumala antaa jokaiselle sen verran kuin jokainen jaksaa kantaa", miksi itsemurhia sitten on? Jokin ei sovi kuvioon.

Jokin on pielessä.

Kuolema.
Elämä.
Halu kuolla.
Halu elää.

Raja & Häiriö

Minä haluaisin niin tietää RAJAn... kun ei kannata enää yrittää, kun on liian myöhäistä. Milloin on liian "vanha" jatkamaan elämäänsä, liian ruma, liian lihava, liian kaikkea. Liian epäonnistunut.

Kukaan ei kerro.

Terapeutit vain hokevat "Hienoa, että olet kuitenkin tullut tänne tänään. Olet tullut tänne tänään ja istut siinä, vaikka sinulla on varmasti vaikeaa." Mitä vittua? Vitun lapsellista sanahelinää. Päivästä toiseen. Lakkaamatta. Ja silti mikään ei muutu. Terapeutin mielestä on "hienoa" (!!!), kun tulen joka päivä istumaan tunneiksi sairaalaan. Mitä hienoa siinä on? Mitä vitun hienoa on siinä, että persoonallisuushäiriöinen, dissosiaatiosta kärsivä ihminen tulee paikalle? Kyllä se vitun perfektionisti minusta tarvittaessa tulee esiin. Mitä vitun terapeutteja ne on? Vitun robotteja vai? Onko fraaseista joku vitun tentti oikein amk:ssa tai yliopistossa?

Terapiaa vuodesta toiseen. Häiriöitä vuodesta toiseen. Uusia, uusia ja lisää uusia, uusien perään. Se kysyi milloin aloitin viiltelyn. Mistä minä tiedän. Miten minä sellaisen muistan? Ööö, hetkinen... hain viiltelyn peruskurssille vuonna 2007 ja seuraavana vuonna pääsinkin hyväksytysti läpi. Jee! Minun pää on sekaisin. Anteeksi. Anteeksi, että en muista. Valun taas jonnekin syvyyksiin ja unohdan ympäristön. Unohdan missä olen. Välillä joudun ravistelemaan itseäni bussissa ja miettimään missä kaupungissa olen. Tai mikä päivä on. Päivän unohdus on silti pientä, mutta kaupunki. Seuraavaksi unohdan kai maan.

Halu vetää pää sekaisin pillereillä on kasvanut. Vetää pää niin turraksi ettei tuntisi mitään. Ensin viiltelyä; tunne. Sitten lääkkeet; henkinen kipu pois. Onko siitäkään apua. Tai mistään.

Vapauttaako vasta kuolema?

Se Vetää Mukaansa

Se vetää mukaansa. Sairaus.

Hetkeksi se hellittää, antaa olla rauhassa... kunnes se iskee. Varoittamatta ja hiljaa. Yhtäkkia. Vetää jalat alta.

Halu kuolla on suuri. Milloin halu kuolla on suurempi kuin halu elää? Mistä sen tietää? Kuinka siltä suojelisi itseään? Tai: kuinka pitkään edes pitäisi jaksaa suojella itseään kuolemalta? Itsemurhalta?

Itsemurha on rehellisintä itsekritiikkiä.

Kuinka Mustaa On Vesi

Vesi on mustaa ja kylmää. Alhaalla. Tuolla. Jos hyppäisin, se ei kuitenkaan sattuisi. Vain kylmyys salpaisi hengitykseni, haukkoisin henkeäni kunnes vesi tunkeutuisi suuhuni, täyttäisi keuhkoni. Märkä, kylmä vesi tunkeutuisi joka paikkaan. Pää veden alla. Hiukset kastuisivat. Vaatteet painaisivat ja vetäisivät minua kohti pohjaa.

Ennättäisinkö kuulla sireenit? Pelastuslaitoksen toiminnan? Ehtisikö kukaan pelastaa minua? Haluaisinko pelastua?

Tuo kaikki on konkreettista. Hukkumista, pelastumista. Tekoja. Näkyvää toimintaa. Verbejä.

Entä kun tuo kaikki tapahtuu omassa päässä? Kuka silloin kuulee? Kuka silloin näkee sen mustan, joka peittää minut... Kuka näkisi ja kuka soittaisi hätäkeskukseen? Kuka tulisi ja pelastaisi? Ei kukaan.

Kukaan ei näe eikä kukaan kuule.

Tyttö on kai päästänsä sekaisin...

jos tuntisin omakseni

tämän vartalon
jossa elän, nauran, itken
tämän vartalon
johon syön


Syönkö ruumiilleni, vartalolleni? Vai syönkö sittenkin itselleni? Omaksi ilokseni? Jos voisin, en söisi enää koskaan.

Parisuhde vai pari suhdetta

Dr. Phil ohjelma eilen järkytti. Kuin olisin katsonut peiliin. Ahdistunut anorektinen tyttö itki aidosti, vilpittömästi ja oli sekaisin kuin seinäkello. Aivan kuten minä(kin) olen/olin. Anorektisen ihmisen tuskaa ja yksinäisyyttä ei pysty ymmärtämään. Siellä käynyt tajuaa sen myöhemmin. Vielä minä kuitenkin tanssin rajalla; menenkö takaisin vai jäänkö sittenkin ns. elämään.

Anoreksia on parisuhde. "Parisuhteessa anoreksian kanssa" aivan mahtava facebook-päivitys! Se on kuitenkin totta. Minä itse en ainakaan pystynyt vuosiin normaaliin parisuhteeseen. Kaikki aika meni jossain, sumussa. Minä keskityin liikuntaan, ruokaan ja kaloreihin. Surullisinta on, että pari hyvää parisuhdetta kuihtui kasaan. Lähes samaan aikaan kuihduin minäkin. Hitaasti, mutta varmasti. B75 rintaliivit vaihtuivat AA70. Vaatteiden XS-koot olivat sopivia, joskus isoja. En kaivannut elämääni ketään. En ainakaan miestä. Miehen kosketus inhotti. Vihasin riisua vaatteitani. Seksi? Oksettavaa.

Kun nyt seison tiellä ja katson eteenpäin, näen kaksi polkua. Haluaisin niin kovasti parantua, olla normaali! Kuitenkin vaaka tuossa vieressä (kirjaimellisesti!) huutaa minulle: "Tule. Katso paljonko painat!" Niin, ja mittanauhankin voisin hakea. En ole pariin kuukauteen mitannut reisiäni. Käsivarret ovat levinneet, maha pullottaa. Läskimaha. Läskireisi. Läski. Läski. Läski. Läski.

Onko elämässä mikään niin hirveää kuin olla läski?

Vielä tänäkin päivänä lapset koulussa haukkuvat toisiaan läskiksi. Se on loukkaus, jota kukaan pikku-tyttö ei halua kuulla. Silti se elää: LÄSKI !!

Toiveita & Pettymyksiä

Kun olin laiha, olin onnellinen. Näin ainakin kuvittelen, muistelen. Tunsin suunnatonta mielihyvää pohtiessani annosteni kalorimäärää, reisieni paksuutta. Muistan, kuinka minä -aikuinen ihminen- tein äitini ja sisareni hulluksi eräänä lauantaina. Shoppailun lomassa pohdin jalkojani, ravintolassa kaloreita... Näin jälkeenpäin miettiessäni tuota(kin) päivää, ihmettelen itseäni. Miten olin niin sekaisin? Vai olenko enemmän sekaisin nyt? Toivonhan olevani laiha, mutta terve.

Kuinka terve voi olla size zero -ihminen, nainen?