Dr. Phil ohjelma eilen järkytti. Kuin olisin katsonut peiliin. Ahdistunut anorektinen tyttö itki aidosti, vilpittömästi ja oli sekaisin kuin seinäkello. Aivan kuten minä(kin) olen/olin. Anorektisen ihmisen tuskaa ja yksinäisyyttä ei pysty ymmärtämään. Siellä käynyt tajuaa sen myöhemmin. Vielä minä kuitenkin tanssin rajalla; menenkö takaisin vai jäänkö sittenkin ns. elämään.
Anoreksia on parisuhde. "Parisuhteessa anoreksian kanssa" aivan mahtava facebook-päivitys! Se on kuitenkin totta. Minä itse en ainakaan pystynyt vuosiin normaaliin parisuhteeseen. Kaikki aika meni jossain, sumussa. Minä keskityin liikuntaan, ruokaan ja kaloreihin. Surullisinta on, että pari hyvää parisuhdetta kuihtui kasaan. Lähes samaan aikaan kuihduin minäkin. Hitaasti, mutta varmasti. B75 rintaliivit vaihtuivat AA70. Vaatteiden XS-koot olivat sopivia, joskus isoja. En kaivannut elämääni ketään. En ainakaan miestä. Miehen kosketus inhotti. Vihasin riisua vaatteitani. Seksi? Oksettavaa.
Kun nyt seison tiellä ja katson eteenpäin, näen kaksi polkua. Haluaisin niin kovasti parantua, olla normaali! Kuitenkin vaaka tuossa vieressä (kirjaimellisesti!) huutaa minulle: "Tule. Katso paljonko painat!" Niin, ja mittanauhankin voisin hakea. En ole pariin kuukauteen mitannut reisiäni. Käsivarret ovat levinneet, maha pullottaa. Läskimaha. Läskireisi. Läski. Läski. Läski. Läski.
Onko elämässä mikään niin hirveää kuin olla läski?
Vielä tänäkin päivänä lapset koulussa haukkuvat toisiaan läskiksi. Se on loukkaus, jota kukaan pikku-tyttö ei halua kuulla. Silti se elää: LÄSKI !!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti