Vesi on mustaa ja kylmää. Alhaalla. Tuolla. Jos hyppäisin, se ei kuitenkaan sattuisi. Vain kylmyys salpaisi hengitykseni, haukkoisin henkeäni kunnes vesi tunkeutuisi suuhuni, täyttäisi keuhkoni. Märkä, kylmä vesi tunkeutuisi joka paikkaan. Pää veden alla. Hiukset kastuisivat. Vaatteet painaisivat ja vetäisivät minua kohti pohjaa.
Ennättäisinkö kuulla sireenit? Pelastuslaitoksen toiminnan? Ehtisikö kukaan pelastaa minua? Haluaisinko pelastua?
Tuo kaikki on konkreettista. Hukkumista, pelastumista. Tekoja. Näkyvää toimintaa. Verbejä.
Entä kun tuo kaikki tapahtuu omassa päässä? Kuka silloin kuulee? Kuka silloin näkee sen mustan, joka peittää minut... Kuka näkisi ja kuka soittaisi hätäkeskukseen? Kuka tulisi ja pelastaisi? Ei kukaan.
Kukaan ei näe eikä kukaan kuule.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti