Kaikkea Pientä

Kaikkea Pientä. Aina.

Kaikkea pientä ilkeää tulee eteeni. Se nipistelee, kiusaa ja iskee kovaa. Ensin nipistely ei haittaa. Yritän antaa mennä ohitse, teen tilaa. Sitten kiusataan. Kiusaaminen jatkuu, kunnes reagoin. Sitten isketään ja isku on kova. Se pudottaa polvilleen.

Milloin pitäisi reagoida ja iskeä ensin? Jos reagoin pieneen nipistykseen liian: "tykillä ammutaan kärpästä" nopeasti? Milloin sitten olisi oikea aika? Toisen nipistyksen jälkeen? Ehkä kiusaamisen kovennuttua? En tiedä.

Nollatoleranssi.

Ihanne.

Pullero!

Katselin eilen käsivarsiani ja näin ne paksuina, pulleroina, taikinaisina käsivarsina. Jonkin ajan päästä huomasin ne kauempaa ihan ok käsivarsiksi. Jokainen hetki, päivä, on taistelua todellisuuden ja vääristyneen mielen kanssa.

Psykiatri kehotti hyväksymään tosiasian: elän ikuisesti anoreksiani kanssa. En siis koskaan ole yksin. Ironisen lohduttavaa.


Note to myself:
Olen liian lihava sairastamaan anoreksiaa. Minä olen liian lihava, tällä hetkellä.

Psykiatria & Ihminen

Psykiatriassa annetaan nimi sairaudellesi. Sinut ja sinun sairautesi määritellään ICD-koodien mukaisesti. Voit olla tyytyväinen, koska "selitys" pahalle olollesi on googletuksen takana. Tiedät mikä sinua vaivaa... entä sitten? Miten jatkat eteenpäin? Haet ehkä apua, terapiaa ja lääkkeitä. Tai teet itsemurhan.

Jos apu, terapia ja lääkkeet eivät riitä?

Paha olo jatkuu vuosia. Se kietoo sinut vaippaansa, ympäröi jokaisen hetken elämässäsi. Syö sinua pikkuhiljaa. Alat tottua siihen. Et enää edes muista normaalia elämää. Olet sairautesi vallassa, eikä Oikeaa Elämää enää ole.

Psykiatrinen sairaus on pelottava. Syöpä(kin) on helpompi sairaus: toivut tai kuolet. Se siitä. Psykiatrinen sairaus: ahdistus, masennus ja syömishäiriö voivat olla seuranasi kymmeniäkin vuosia. Valitsetko kuoleman vai tuskaisen elämän? Jos valitset kuoleman, läheisesi syyllistävät itsensä. Jos valitset elämän, ovat päiväsi täynnä tuskaa ja aiheutat samalla tuskaa läheisillesi.

Lausumattomat Sanat Painavat Pahiten

Ne hiljaiset, sanomattomat, lausumattomat sanat, satuttavat eniten. Painavat mieltä. Meitä. Ne hiipivät meidän väliimme, tulevat osaksi meitä. Meidän parisuhdettamme. Niistä tulee osa meitä. Emmekä me enää puhu. Enkä minä enää yritä puhua. En osaa. En halua. Pelkkä yrittäminenkin satuttaa. Saa minut itkemään, ahdistumaan ja tuskastumaan. Ja tuska kääntyy minua itseäni vastaan. Minä en syö. Jos syön, oksennan. Kierre on valmis. Me olemme valmiita. Meidän suhteessamme asuu painava, satuttava hiljaisuus. Se on tullut osaksi meitä. Me olemme päästäneet sen suhteeseemme. Ollaan nyt kuitenkin vain ihan hiljaa. Ei sanota, sitäkään, ääneen. Hiljaa. Ollaan hiljaa. Ollaan ihan hiljaa. Jooko?

Mitä Tapahtuu?

Mitä elämässäni tapahtuu? Mitä elämäni on?

Jonkun mielestä elämäni on ihanaa. Toinen taas kadehtii minua. No, olenkin kuulemma saanut niin paljon. Minullahan on "kaikkea".

Tervetuloa hetkeksi elämääni. Tervetuloa elämään minun elämääni. Kokeile sitä päivä. Jos kestät päivän, ota vielä toinen. Mielellään annan sinun kokeilla vaikkapa viikon elämääni. Jos sen jälkeen vielä kadehdit minua, olet masokisti.

Milloin ihminen lakkaa olemasta masokisti ja lopettaa elämänsä hyödyttömänä? Milloin ihminen lakkaa valehtelemasta itselleen ja myöntää hävinneensä pelin, elämänsä...!?

Vai olemmeko me ihmiset niin säälittäviä otuksia, että uskottelemme satuja itsellemme joka päivä. Joka ikinen hetki. Todennäköisesti. Kuka meistä haluaisi myöntää, että elämä on itseasiassa aika paskaa - elämä on turhaa, kitumista, piinaa, kidutusta.

Voisimmeko myöntää (vihdoinkin) totuuden.

"Luulis sun olevan onnellinen!"

Ihmiset olettavat minun olevan onnellinen. En voi sanoa, että olen onneton. Olen hukassa. En tiedä mistä ja miten ja missä... Olen vain onneton. Itken. Tuhoan itseäni. En tiedä kuinka kauan kestän. Ainoa tapa hallita tätä kaikkea on ruoka.

Kuvittelin sen riitävän.
Syömättömyyden.
Oksentamisen.
Ei riittänyt.

Veitsi tuli kuvioihin. Olin haaveillut siitä jo kauan. Ihanasta tunteesta terän upotessa käteeni. Terä tekee kauniita, tasaisia jälkiä. Hyväiltävän terävä terä. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se on koettava itse. Katselen veistä vieressäni. Tiedän, että nyt pitäisi lopettaa. Järki sanoo niin. Tunne sanoo jotain muuta.

Miten selitän jäljet ihmisille?
Miten selitän jäljet miehelleni.

Tahdon pois.
Nyt.
Heti.
Nopeasti.

Jos hyppäisin... kauas pois. Pimeään.

Kohtuus vol. 2

Jos elämä pyörii syömishäiriön ympärillä, onko ihminen silloin itsekeskeinen vai sairas?

Välillä toivoisin sairastavani muuta kuin syömishäiriötäni. IHmiset luokittelevat minut itsekeskeiseksi, ilkeäksi, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksi ja (jopa) narsistiseksi. Ja niin sulkeudun yhä enemmän itseeni. Käännyn itseni puoleen ja annan pimeälle puolelleni vallan. Se sulkee minut turvalliseen syliinsä ja lohduttaa. Se tietää mitä tehdä. Se ei koskaan epäröi. Ei koskaan sano "ehkä", "mietitään", "katsotaan" tai "kysy huomenna". Pimeä puoleni (tuo rakas syömishäiriöni) on niin turvallinen. Sen vallassa on hyvä olla. Vaa'an lukema ei valehtele. Se on kylmää faktaa. Mittanauha kertoo lahjomattomat mittansa. Selkeää ja selvää.

Edelleen.

Tuskaista pohtia ja nähdä miten elämä junnaa paikoillaan. Syömishäiriön ympärillä.

Yritän päästä irti.
Yritän päästää irti.

Kaksi lausetta, joiden merkitys muuttuu täysin yhden kirjaimen lisäyksestä.

Miten olen taas tässä? Näin pahassa tilanteessa... Voisin etsiä tekosyitä ympäriltäni, menneisyydestä, toisista ihmisistä, netistä. Tai sitten voisin katsoa itseäni peiliin ja myöntää: olen itse yksi iso, läskinen virhe.

Jotta sotkisin asioita vielä lisää... ehkä (EHKÄ) voisin olla itselleni armollisempi ja myöntää, että parantuminen vie aikaa. Ei ole suoraa tietä pois helvetistä. Helvetistä, jossa olen elänyt jo yli kymmenen vuotta.

Olisi vain jaksettava uskoa.