Like You Love Me

Rakastaisitko minua, jos näkisit minut kokonaisena? Sellaisena, joka oikeasti olen... ihminen, jossa on virheitä. Ihmisenä, joka on kaukana täydellisestä. Vai näetkö sinä minut? Näetkö minut sellaisena kuin oikeasti olen?

Ja jos näet... kertoisitko minullekin. Minä en nimittäin näe itseäni - olen niin kaukana itsestäni.

http://www.youtube.com/watch?v=34T1TdT-BC0

"Do you see her when you see me?
Understand her insecurities?
And accept the part she plays in me?
Could you love her...like you love me?"

"Mä Rakastan Sua."

Minun rakkaani, minun oma rakkaani. Mikä sinusta tekee erilaisen kuin niistä muista? Ne muut aikaisemmat ovat olleet merkityksettömiä. He ovat olleet ohimeneviä valloituksia, jotka eivät ole merkinneet mitään. Pelinappuloita. Kuinka minä riitän, olenko tarpeeksi hyvä etc. Loputtomiin todistelua itselleni, että minä riitän, olen mukava, kaunis... riittävän hyvä naisena ja rakkauden kohteena.

Kuka sinä olet? Mukava, hauska, uskomattoman hyvännäköinen mies. Sellainen, joita näkee vain harvoin, ei oikeastaan koskaan. Se mies, jota katsoo kadulla ja pohtii: "onko tuollaisia oikeasti olemassa"? Juuri sellainen, jonka naistakin katsoo ja pohtii ovatko he ns. sopiva pari. Ironista. Niinhän minäkin teen... koko ajan. Olenko minä tarpeeksi hyvä sinulle. Nyt. Koskaan.

Ja silti.

Tiesin, että sanot sen. Näin sen silmistäsi jo päiviä aikaisemmin ennenkuin sanoit sen. Ja sitten sanoit sen: "Mä rakastan sua."

Mitä olisit halunnut kuulla? Minä sanoin sinulle: "Niin minäkin sinua". Paniikki velloi sisälläni, kun mietin mitä rakkaus on... paniikki valtasi ruumiini, jokaisen jäseneni. Sinä olit päälläni ja niin kauniin kiinni minussa. Aidosti, rehellisesti. Vain minä olin rikki sisältä. Jokin muuttui sillä hetkellä ja muutti kaiken. Lopullisesti.

Olet minussa, rakastelet minua niin kauniisti... haluaisin vain itkeä. Olen sinun ja haluan olla sinun. Haluan sinun olevan minussa. Rakastavan minua niin ettet koskaan näkisi virheitäni - näkisit vain rakastamasi ihmisen.

Haluan nukahtaa viereesi, herätä vierestäsi - olla sinun.

Onko se rakkautta?
Eikö se ole rakkautta?
Onhan?
Eikö?
On?

Jos Mikään Ei Muutu - Jos Mikään Ei Riitä

Hän kosketti minua ja herätti minut eloon. Raahasi takaisin elämään ja rakasti ehdoitta. Rakasti ja hyväksyi. Oli minun, minussa. Tuli minuun. Teki minut eläväksi. Rakasteli minut itkemään.

"Helposti kaikki häviää, jos mikään ei riitä..."

Maksan sitä nyt.

Hyvästi & kiitos... herätit minut, hetkeksi.


Olen pahoillani, että en voinut olla kanssasi. Minä olin kuitenkin varattu. Olin edelleen parisuhteessa anoreksian kanssa. Pidimme vain hetken tauon. Päätimme yrittää vielä kerran. Ei vuosikausien suhdetta heitetä menemään meidän muutaman kuukauden takia... Olen pahoillani. Anna anteeksi. Ei ollut tarkoitus satuttaa. Ja silti en välitä. Shit happens. Sorry.

Persoonallisuushäiriö

Mitä on persoonallisuushäiriö? Salkkareiden Aaro/Eero -tyylinen sekopää? Psykopaatti, jonka mieliala vaihtelee nopeammin kuin sää? Ei, se ei ole noista mitään. Se on jotain mitä itsekään ei edes huomaa. Ei tajua mikä on vialla, kun on huono olla. Pikkuhiljaa (jos hyvin käy) hoitohenkilökunta alkaa huomaamaan "vian". Korjaaminen viekin sitten aikaa. Kiitos Suomen loistavan (ts. paskan) terveydenhuollon, toipumisennuste on huono. Mutta pääasia, että venäläinen isoäiti saa jäädä Suomeen. Eihän siinä mitään... perkele!

Vitun KevätJuhlat

Vittuun kaikki koulujen kevätjuhlat. Muistatteko (tiedättekö) miltä koulun juhlasali haisee? Läskiset äidit ja isät... dödöt pettää. Kiljuvia pikkusisaruksia, joita koululaiset häpeävät. Isovanhempia, jotka haisevat kuolemalle.

Tekopyhiä sanoja rehtorilta, vittumaisen kuuloisia pillipiipari esityksiä (kuka vitun saatanan idiootti keksi, että musiikki on saatanan ihanan sivistynyttä? se on paskaa!) ja suvivirsi. No, suvivirren sietää, kun tietää juhlan loppuvan. Tietää, että pääsee pois sen haisevan, läskin vierestä. Hyi vittu!

Tietääkö ihmiset mikä on suihku? Ja ei, se oma lapsi ei ole aina nätti. Se oma kakarasi on luokan pahin kiusaaja. Se saatanan kakarasi kiusaa muita ja sinä et edes tajua sitä. Huomaatko edes, että kakarasi on jo nyt ylipainoinen, 13-vuotias ja läski. Revi sitten siitä huumoria, kun suklaata hinkuvalla läskiperseellä on diabetes.

Vittuun kevätjuhlat! Vittuun kaikki!!!

Naamioiden Aika

Olen oppinut peittämään todellisen minäni. Olen oppinut pelaamaan peliä nimeltä ELÄMÄ. Se on vienyt pitkään ja tehnyt kipeää, mutta pikkuhiljaa minusta on tulossa mestari. Naamioitumisen mestari. Tiedän milloin hymyillä, nauraa, näyttää surulliselta, empatisoida, lohduttaa. Naamioitumisen mestari. Esittäjä.

Nauru peittää kyyneleeni, hymy suruni. Lohduton itku on varattu pimeään yöhön, yksinäisyyteen. Vain minulle. Ei tunteita julkisesti. Ne ovat heikoille.

Sanoisinko sinulle rakastavani? Oletko hullu? Luuletko todellakin, että suustani tulisi sellaista saastaa? Heikkoutta? Jos luulit, olet sekaisin. Sekopäisempi kuin minä.

Otat minua kädestä kiinni. Julkisesti. Vitun hullu. Etkö tajua? Olet nyt minun. Olet osoittanut olevasi heikko. Pidät minusta. Vitun ääliö. Saatanan idiootti. Typerys. Jokainen, joka pitää minusta on vitun idiootti. Kuka vittu muka pitäisi tällaisesta hullusta? Jos tuntisit minut oikeasti, juoksisit karkuun. Olet tyhmä, kun näe totuutta vaikka se on silmiesi edessä. Minä seison silmiesi edessä ja sinä et tajua. Vitun idiootti.

Lähden. Käännän selkäni ja jätän sinut. Kylmästi. Tunteettomasti. Tunteet ovat heikoille. Tunteet ovat heikkoutta.

Voiko vitutukseen kuolla?

Empiirinen tutkimus vitutukseen kuolemisen mahdollisuudesta.

Onko mahdollista kuolla äärimmäiseen vitutukseen, jonka aiheuttaa elämä itsessään, työ, ihmiset, ex, sukulaiset tai vain omaitse...?

Kun tarpeeksi useasti hakkaa päätä seinään exänsä takia, eikö ihminen jo opi? Se kun joka kerta sattuu yhtä paljon. Tai itse asiassa ei satu, joka ainoalla lisä-kerralla se sattuu yhä enemmän ja enemmän. Entinenkään kuhmu päässä ei ole parantunut ja sen iskeminen seinään uudelleen sattuu. Lisätään siihen vielä häpeä ja soppa on valmis. Valmiimpi kuin Jyrki Sukulan sopat.

Olen oman itseni suhteen kriittinen ja vihaan itseäni. Vihaan kyllä exäänikin. Miksi kuitenkin haluan uskoa hänen muuttuneen? Miksi haluan uskoa, että hän voisi yhtäkkiä tajuta lapsensa, oman lapsensa, arvon? Olenko minä tyhmä vai mitä? Vai onko tämä jokin itsekidutuksen uusi muoto? Viiltelyn vastine? Ehkä. En tiedä.

En myöskään ymmärrä miten isä voi olla tapaamatta lastaan. Se ei mahdu minun päähäni. Miten oman lapsensa voi "unohtaa" kuukausiksi ja pitää hänen tapaamistaan vain välttämättömänä pahana? Oma lapsi = kuluerä?

Haluan vilpittömästi, että exäni muuttuisi. Haluaisin, että hän tajuaisi & ymmärtäisi ainoan poikansa mittaamattoman arvon. Kuinka suloinen tuo "keskikokoinen" poika jo on. Suloinen & mahdoton. Kaikkea ja lisääkin vielä. Sitä ihanaa, mitä vain lapsi voi tuoda elämään kaikkina ikävuosina ei saa koskaan takaisin. Toki on väsyttävää olla yksinhuoltaja, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Vilpitön rakkaus puolin ja toisin... se on jotain mitä rahalla ei saa.

Kaikista ongelmistani huolimatta on joku, joka saa minut aina havahtumaan tähän maailmaan. Tajuamaan rakkautta ja näkemään rakkauden.

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen "Voiko vitutukseen kuolla?" Kyllä voi. Kun tarpeeksi vituttaa, tod.näk. verisuoni pamahtaa päästä ;)