Yksinäisyys

Yksinäisyys yksin on helppoa. Yksinäisyys parisuhteessa on kidutusta. Yksinäisyys. Se on hyvin salakavala vieras, jonka yhtäkkiä huomaa istuvan pöydässä. Se ei puhu mitään ja vain on. Paikallaan. Hiljaisesti. Se tarkkailee. Tekee huomioita. On vain.

Huomaat sen olevan läsnä lähes jokaisessa hetkessä. Säikähdät ja yrität saada kutsumattoman vieraan lähtemään. Tuloksetta. Mitä sitten? Menetkö paniikkiin? Yritätkö saada toisenkin, puolisosi, tajuamaan kutsumattoman vieraan läsnäolon. Entä jos yrityksesi eivät tuota tulosta? Entä jos edelleenkin olet yksin? Tajuat olevasi kaksin yksin...

Mitä on olla yksin parisuhteessa? Kiduttavaa. Raastavaa. Ahdistavaa. Se iskee sinusta ilmat pihalle pahemmin kuin yksikään fyysinen isku. Olet mitätön, turha, yhdentekevä ihminen.

Kestä yksinäisyys parisuhteessa tai lähde.


Siinä vaihtoehdot - Minun on nyt tehtävä valinta...

Mitäs Sitten?

Mitäs sitten, kun aletaan toipua syömishäiriöstä? Millä elämään tuleva tyhjyys olisi tarkoitus täyttää? En tiedä enkä ymmärrä. En edes halua ymmärtää. Haluan niin kovasti palata takaisin siihen omaan maailmaani. Se oli niin turvallinen. Nyt minua riepotellaan, revitään ja ahdistellaan. En ole enää oma itseni. Minä leviän. Kirjaimellisesti. Minusta on tullut ja tulee pullea. Ällöttävä pullataikina.

Pullataikina.

Pullataikina on valkoinen ja löllyvä.

Pullataikina on vastenmielinen.

Pullataikina saisi tuhoutua.

---

Jos kuitenkin ottaa askeleen kohti toipumista, huomaa olevansa täysin yksin. Kukaan ei (edelleenkään) ymmärrä. Kukaan ei tajua tuskaa, ahdistusta. Pää on kipeä ajatuksista ja ahdistuksesta.

Ei tiedä mikä on normaalia ja ei-normaalia. Missä menee raja? Missä voin mennä ylitse normaalin ja vajota jonnekin uuteen addiktioon?

Kukaan ei perkele kerro!!!!

Kertokaa nyt saatana joku!!!!!!!!!!

Vittu tätä elämää ja vittu tätä paskaa... Vittu kaikkea, saatana!

Hyvä & Paha

Mitä ihminen "ansaitsee" tai "kestää"? Entä sanonta (menee jotensakin näin): jokaiselle annetaan se, minkä jaksaa kantaa. Äh, en muista tarkalleen... mutta edelleen: miksi joku ei jaksa? Miksi jollekin annettiin liikaa? Kuka teki virheen? Jumala? Jeesus? Vai Allah? Sama se... tuo kaikki romuttaa uskoni -pikkuhiljaa- Jumalaan. Jumalaan haluaisin/halusin uskoa. Johonkin, joka pitäisi huolta. Joku, joka ei hylkäisi. Mutta miksi jollekin sitten annetaan kannettavaksi enemmän kuin hän jaksaa. Miksi itsemurhia, masennusta, pahoinvointia on?

Miksi on surua, ahdistusta ja tuskaa? Tottakai elämään kuuluu suru ja tuska - ahdistuskin välillä. Mutta se pohjaton tuska, joka pakottaa itkemään. Tuska lyö lävitsesi kuin salama ja vain makaat kylpyhuoneen lattialla. Itket, huohotat ja rukoilet jotain - jotain, joka ei auta. Joku, joka on jättänyt sinut yksin.

Mihin uskoa enää? Pohjattomaan tyhjyyteen(kö)?

Olen pohtinut tätä paljon ja ehkä (pohjattomaan) tyhjyyteen uskominen on kaikkein pelottavinta. Mitä sitten tämän jälkeen? mitä tulee kuoleman jälkeen? En haluaisi uskoa, että tämä on tässä. Turvallisinta (lapsellisinta?) on uskoa Jumalaan. Jeesukseen. Allahiin. Johonkin korkeampaan Voimaan. Mikä tai Kuka se itsekullekin sitten on.

Ei ole hyvä olla yksin ja usko johonkin vain tuo turvaa. Ihan helvetin lapsellista.

Lapsellista on myös ajatella, että jos on jokin ylempi hyvä, on "pakko" olla olemassa myös paha. Pahuus. Mihin tämä ajattelumalli sitten johtaa? Että meitä vie joku piru, pirullinen pahuus? Vai että me olemme vain heikkoja, ihmisiä ja on olemassa vain hyvyys, Jumala.

Hhhhmmm... liikaa ajateltavaa. Liikaa jossittelua.

Oksennus x 1000 ?

Kuinkahan monta kertaa olen oksentanut elämäni aikani? FB:n mukaisesti voisin todeta:

"Se tunne, kun oksentaa..."

Oikeasti, se tuntuu hyvälle. Puhdistuu. Oksentaminen puhdistaa. Se tunne on hyvä. Ainoastaan hyvä. Ainoa mikä täytyy muistaa (jokainen oikea oksentaja tietää tämän kaiken) on xylitol-purukumi oksentamisen jälkeen. Ei missään tapauksessa pidä pestä hampaita. Iso virhe, jos niin menet tekemään :D

Luoja, että oksentaminen antaa voimia!

Yksinhuoltajuuden Stigma

Tämä on minun blogini ja saan kirjoittaa niin kiukkuisesti kuin haluan.

Mikä VITTU siinä on, että yksinhuoltajia pidetään säännönmukaisesti huonompina, epäonnistuneina luusereina kuin muita ihmisiä? Me yksihuoltajat olemme vapaata riistaa. Meille voi nauraa, arvostella ja meitä voi riistää. Me olemme epäonnistuneita elämässämme.

Meitä voi ja saa arvostella sekä pilkata radiossa (vrt. Jone ja aamupojat, RadioRock). Meille nauretaan ja meitä pidetään tyhminä.

Ketään ei oikeastaan kiinnosta miksi me olemme yksinhuoltajia. Meidän kiireiset aamut, penninvenytys, lapsen korvatulehduskierteet ja väsymys... se ei kiinnosta. Mutta meidän vapaa(t) viikonloppu ehkä kerran, pari vuodessa, saa naapurit innostumaan. Se nostattaa "tietävän" hymyn naapurin iskän kasvoille; "Kas, naapurin yyhoo lähtee baanalle."

Tiesitkö, minä en ole sen huonompi ihminen kuin sinäkään!? Minä elän lapseni kanssa kaksin, mutta se ei tee minusta epäonnistujaa!

Tiesitkö, että minä teen kaiken itse; vaihdan lamput, avaan tukkeutuneen viemärin, maksan laskut!?

Mikä minun elämässäni tekee siitä julkista riistaa?

Mitä Vittuu Sitte?

Mitä vittuu sitte? Mitä vittuu sitte, jos kaikki o paskaa? Mitä sitte, jos mua ei vaa jaksa kiinnostaa! Mua ei ny vaan kiinnosta. Ja sekös ny vittu muita vaa vituttaa!

Kaikki Muut - Miksi En Minä?

Kaikki muut haaveilevat suuresta rakkaudesta. He haaveilevat prinsessahäistä, omakotitalosta, parista mukulasta ja koirasta - ja ihanasta miehestä. Ne kaikki muut osaavat jopa arvostaa "saavutustaan". Ne ovat onnellisia. Niiden FB-päivitykset hehkuvat onnea, antavat kuvan kuinka kaikki on hyvin. Ehkä se talokin tulee maksettua joskus... viimeistään eläkkeellä maksetaan se viimeinen lainanlyhennys.

Mitä teen minä? En haaveile, arvosta. En tee yhtään mitään. Olen jämähtäneenä paikalleni. Tuijotan eteeni ja pelkään. Ansa. Ei ulospääsyä, ei pakotietä. Vankila. Elinkautinen. Ei armahdusta, ei ehdonalaista.

Tässä tämä. Ei enää mitään.