Mokoma

Mokoma: "tahtoo henkeni paeta minusta"

En oikein ymmärrä mitä olen tehnyt. Mennyt tekemään. Ei eilisestä enempää... En tiedä onko valitsemani suunta oikea. Entä jos valitsin väärin? Onko nyt myöhäistä perua? Perääntyä.

Jos haluaisin paeta, voisinko tehdä sen?

Joku Raja

"En tarkoittanut pahaa vaikka ehkä niin sanoinkin..."
Mokoma: Huomenaamu

En tarkoittanut loukata. En tarkoittanut mitään... en halunnut loukata. En vain osaa elää niinkuin normaalit ihmiset. En tunne tunteita niinkuin kuuluisi. Haluaisin nii-in kovasti tuntea. En haluaisi lähteä, jättää tätä kaikkea. Haluaisin tuntea, rakastaa. Olen niin pahoillani. Haluaisin pysyä tässä, etsiä tunteita sisältäni. Tiedän, että ne ovat siellä. En vain löydä niitä - ne ovat kadonneet johonkin. Piiloutuneet.

Tiedän (järjellä), että defenssit ovat päällä. En vain saa suojamuurejani murenemaan. Voit yrittää - en ota vastuuta mahdollisista tapahtumista. En ota vastuuta myöskään, jos sinuun sattuu. Oma kipuni ei ole mitään. Olen niin tottunut siihen. Kipu ei ole mitään. Se on rehellinen tunne. Tunne, jonka voi tuntea. Esimerkiksi migreeni on rehellinen tunne. Sydänsuru? Urbaanikaupunkilegenda se on. Puhdasta paskaa. Näytä minulle mittarilla mitattu sydänsuru ja uskon siihen. Muussa tapauksessa rinnastan sen hölynpölyyn. Katkennut käsi, lohjennut hammas. Ah, niin todellisia. Rakkaus? Paskaa. (turhaa? siitä en tiedä. jotkut rakastavat ja tuntevat)

Eikö Tämä Jo Lopu?

Milloin tämä loppuu? Tämä tunne, että en riitä. Miten saisin hetken rauhan? Haluaisin vain nauttia rakkaudesta ja siitä tunteesta. En vain osaa... Yritän niin kovin pysyä tässä hetkessä! Varon sähläämästä. Varon niin kovasti koko ajan. Joka päivä. Ja sitten ne tunteet ja pelot tulevat öisin. Unissa sekoilen, teen pahoja, satutan toisia - henkisesti. Aivan kuin en ansaitsisi onnea todellisuudessa.

Päivät ovat pidempiä kuin yöt. Haluaisin ryömiä peiton alle ja piiloutua. Piiloutua itseltäni. Teen aikatauluja ja toimin niiden mukaan, ilman ajatuksia ja tunteita. Tiedän, että rakastan ja silti pelkään. En vain osaa olla normaali!

Kumpi on pahempi: melu vai rauha? Melussa ei kuule omia ajatuksia. Omassa rauhassa ne ajatukset tulevat. Eivät jätä rauhaan. Ajatukseni alkavat kiertää ja haluavat tuhota kaiken. Kaiken.

Pelasta minut! Pelasta minut itseltäni!

Diapam.

Perustunteet: Ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha.

Perustunteita ovat (kuulemma): ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha. Minun mielestäni noista ainoastaan ilo on hyvä tunne. Kuinka suru voidaan laskea perustunteeksi? Entä pelko, ahdistus ja viha? Kaikki nuo ovat "negatiivisia" tunteita. Ja miksi mukana ei ole häpeää? Joidenkin mielestä myös häpeä on perustunne.

Entä rakkaus?

"Alberonin mukaan kukaan ei rakastu, jos hän on jotenkuten tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mikä hän on. Rakastuminen kumpuaa depressiivisestä ylikuormituksesta, toisin sanoen siitä että on mahdotonta löytää arkipäivästä mitään arvokasta. Rakastumiseen valmiuden merkki ei ole tietoinen rakastumisen halu, intensiivinen pyrkimys olemassaolon rikastuttamiseen, vaan syvä tunne siitä että ei ole eikä omista mitään millä olisi arvoa ja häpeä siitä että näin on. Tämä on ensimmäinen merkki rakastumiseen valmistautumisesta: mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä. Varmuus siitä ettei ole mitään menetettävää.(Alberoni 1984)"

Mitä ylläolevasta voidaan/voisin päätellä? Että minä en ole rakastumisen ja rakastamisen arvoinen. Kukaan ei voi minua rakastaa ja että nyt saatu sekä vastaanotettu rakkaus on valheellista. Kyllä.

Fuck Me !

Kolmenkimppa. Kivaa kolmelle. Sängyssä kolmen kanssa... minä tiedän miltä se tuntuu. Tiedätkö sinä? Kun mies on minun kanssa, on hän myös anoreksiani kanssa. Me olemme kolmestaan sängyssä. Joka kerta. Joka ikinen kerta!

Se saatanallinen tunne, kun haluaisi edes hetkeksi unohtaa läskinsä. Haluaisi hetken olla rauhassa ajatuksilta. Inholta. Vihalta itseään kohtaan. Eikä silti saa rauhaa... se vain jatkuu ja jatkuu. Loputon viha. Milloin saan rauhan?

Ulkopuolella - Pihalla

Olen niin pihalla elämästä. Pihalla kuinka minun tulisi käyttäytyä. Otan mallia muoti-, kosmetiikka- ja lifestyleblogeista. Ei mitään omaa. Minussa ei ole mitään omaa. Olen kuori. Minua ei ole. Sisälläni ei ole mitään. Vain pohjaton, musta tyhjyys.

Musta tyhjyys ahdistaa, mutta siihen saa lääkkeitä. Diapam, Opamox, Rivatril ja muut helpotuksen tuojat. Ja pihalla olo vain jatkuu. Tulee turtumus. Vapaus. Vapaus tunteista.

Olisi edes anoreksia kanssani. Miss U so much my dear anorexia...

"Ei mun jalkani kanna, kun olen sinun kosketusta vailla.
Eikä henkeni kulje, kun olen sinun kosketusta vailla.
Pelasta mut..."

Mitä Nyt?

Mitä nyt tapahtuu? Mitä tapahtuu, kun rakastat minua? Tässäkö on ns. normaalien ihmisten parisuhde? Mitä minun pitäisi tehdä? Onko tämä tässä? Nytkö elämme päivän toisensa jälkeen... ja mitä "eläminen" itse asiassa on? Helvetti! Kertokaa joku minulle!

En minä osaa!

En minä osaa... minä haluan takaisin anoreksian pariin. Sinä tulit elämääni ja tungit sinne itsesi lisäksi kiloja. Läskiä. Minussa on läskiä. Mahani pömpöttää. Ja sinä rakastat minua. Kuinka voit? Kuinka voit rakastaa minua, kun olen lihonut? Ei saa! Ei tämän näin pidä mennä. Minä en ole kaunis. Minä olen lihava, läski, kuvottava otus.

Anna minun olla. Lähde pois. Pyydän: Mene!

Haluan jäädä taas kaksin anoreksian kanssa. Se on ainoa, jonka tunnen. En tunne sinua tai tätä elämää. En osaa elää näin. Osaan elää vain anoreksian kanssa.