Persoonallisuushäiriö

Mitä on persoonallisuushäiriö? Salkkareiden Aaro/Eero -tyylinen sekopää? Psykopaatti, jonka mieliala vaihtelee nopeammin kuin sää? Ei, se ei ole noista mitään. Se on jotain mitä itsekään ei edes huomaa. Ei tajua mikä on vialla, kun on huono olla. Pikkuhiljaa (jos hyvin käy) hoitohenkilökunta alkaa huomaamaan "vian". Korjaaminen viekin sitten aikaa. Kiitos Suomen loistavan (ts. paskan) terveydenhuollon, toipumisennuste on huono. Mutta pääasia, että venäläinen isoäiti saa jäädä Suomeen. Eihän siinä mitään... perkele!

Vitun KevätJuhlat

Vittuun kaikki koulujen kevätjuhlat. Muistatteko (tiedättekö) miltä koulun juhlasali haisee? Läskiset äidit ja isät... dödöt pettää. Kiljuvia pikkusisaruksia, joita koululaiset häpeävät. Isovanhempia, jotka haisevat kuolemalle.

Tekopyhiä sanoja rehtorilta, vittumaisen kuuloisia pillipiipari esityksiä (kuka vitun saatanan idiootti keksi, että musiikki on saatanan ihanan sivistynyttä? se on paskaa!) ja suvivirsi. No, suvivirren sietää, kun tietää juhlan loppuvan. Tietää, että pääsee pois sen haisevan, läskin vierestä. Hyi vittu!

Tietääkö ihmiset mikä on suihku? Ja ei, se oma lapsi ei ole aina nätti. Se oma kakarasi on luokan pahin kiusaaja. Se saatanan kakarasi kiusaa muita ja sinä et edes tajua sitä. Huomaatko edes, että kakarasi on jo nyt ylipainoinen, 13-vuotias ja läski. Revi sitten siitä huumoria, kun suklaata hinkuvalla läskiperseellä on diabetes.

Vittuun kevätjuhlat! Vittuun kaikki!!!

Naamioiden Aika

Olen oppinut peittämään todellisen minäni. Olen oppinut pelaamaan peliä nimeltä ELÄMÄ. Se on vienyt pitkään ja tehnyt kipeää, mutta pikkuhiljaa minusta on tulossa mestari. Naamioitumisen mestari. Tiedän milloin hymyillä, nauraa, näyttää surulliselta, empatisoida, lohduttaa. Naamioitumisen mestari. Esittäjä.

Nauru peittää kyyneleeni, hymy suruni. Lohduton itku on varattu pimeään yöhön, yksinäisyyteen. Vain minulle. Ei tunteita julkisesti. Ne ovat heikoille.

Sanoisinko sinulle rakastavani? Oletko hullu? Luuletko todellakin, että suustani tulisi sellaista saastaa? Heikkoutta? Jos luulit, olet sekaisin. Sekopäisempi kuin minä.

Otat minua kädestä kiinni. Julkisesti. Vitun hullu. Etkö tajua? Olet nyt minun. Olet osoittanut olevasi heikko. Pidät minusta. Vitun ääliö. Saatanan idiootti. Typerys. Jokainen, joka pitää minusta on vitun idiootti. Kuka vittu muka pitäisi tällaisesta hullusta? Jos tuntisit minut oikeasti, juoksisit karkuun. Olet tyhmä, kun näe totuutta vaikka se on silmiesi edessä. Minä seison silmiesi edessä ja sinä et tajua. Vitun idiootti.

Lähden. Käännän selkäni ja jätän sinut. Kylmästi. Tunteettomasti. Tunteet ovat heikoille. Tunteet ovat heikkoutta.

Voiko vitutukseen kuolla?

Empiirinen tutkimus vitutukseen kuolemisen mahdollisuudesta.

Onko mahdollista kuolla äärimmäiseen vitutukseen, jonka aiheuttaa elämä itsessään, työ, ihmiset, ex, sukulaiset tai vain omaitse...?

Kun tarpeeksi useasti hakkaa päätä seinään exänsä takia, eikö ihminen jo opi? Se kun joka kerta sattuu yhtä paljon. Tai itse asiassa ei satu, joka ainoalla lisä-kerralla se sattuu yhä enemmän ja enemmän. Entinenkään kuhmu päässä ei ole parantunut ja sen iskeminen seinään uudelleen sattuu. Lisätään siihen vielä häpeä ja soppa on valmis. Valmiimpi kuin Jyrki Sukulan sopat.

Olen oman itseni suhteen kriittinen ja vihaan itseäni. Vihaan kyllä exäänikin. Miksi kuitenkin haluan uskoa hänen muuttuneen? Miksi haluan uskoa, että hän voisi yhtäkkiä tajuta lapsensa, oman lapsensa, arvon? Olenko minä tyhmä vai mitä? Vai onko tämä jokin itsekidutuksen uusi muoto? Viiltelyn vastine? Ehkä. En tiedä.

En myöskään ymmärrä miten isä voi olla tapaamatta lastaan. Se ei mahdu minun päähäni. Miten oman lapsensa voi "unohtaa" kuukausiksi ja pitää hänen tapaamistaan vain välttämättömänä pahana? Oma lapsi = kuluerä?

Haluan vilpittömästi, että exäni muuttuisi. Haluaisin, että hän tajuaisi & ymmärtäisi ainoan poikansa mittaamattoman arvon. Kuinka suloinen tuo "keskikokoinen" poika jo on. Suloinen & mahdoton. Kaikkea ja lisääkin vielä. Sitä ihanaa, mitä vain lapsi voi tuoda elämään kaikkina ikävuosina ei saa koskaan takaisin. Toki on väsyttävää olla yksinhuoltaja, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Vilpitön rakkaus puolin ja toisin... se on jotain mitä rahalla ei saa.

Kaikista ongelmistani huolimatta on joku, joka saa minut aina havahtumaan tähän maailmaan. Tajuamaan rakkautta ja näkemään rakkauden.

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen "Voiko vitutukseen kuolla?" Kyllä voi. Kun tarpeeksi vituttaa, tod.näk. verisuoni pamahtaa päästä ;)

LIhavien ihmisten pelko & Urbaani kaupunkilegenda

Minä pelkään lihavia ihmisiä. Aivan kuin lihavuus "voisi" tarttua. Se on jotenkin inhottavaa, läski. Hyllyvä ihra sasa minut voimaaan pahoin ja saamalla en kuitenkaan voi lakata tuijottamasta heitä, lihavia ihmisiä.

Ollessani kauan sitten töissä vaatekaupassa ihmettelin kuka ostaa koon 48 vaatteita, tai isompia. No, ostihan niitä. Häpesin heidän puolestaan, mutta samalla myös säälin. Miksi he tekevät sen itselleen? Miksi he syövät liikaa? Tai ylipäätän: miksi he edes syövät?

Sairaalassa maatessani eräs vastavalmistunut sairaanhoitaja oli todella lihava. Kun kirjoitan "todella lihava", myös tarkoitan sitä. Hänen BMI oli varmasti tasolla vakava ylipaino tms. Hän oli myös erittäin tyly, suorastaan ilkeä. Lihavat eivät ole leppoisia. Lihavat ovat ilkeitä.

On urbaani kaupunkilegenda, että lihavat olisivat leppoisia. He ovat kärttyisiä, koska heillä on jatkuva tarve syödä jotain. He ovat valmiita syömään mitä tahansa "minä maistan" -nimissä. He keksivät keinot. Tarpeen tullen he ovat valmiita vaikka syömään toisensa, sinutkin.

Varo lihavia!

Tavoitepaino?

Mikä olisi sopiva tavoitepaino?

Asetin itselleni sellaisen eilen: 50kg. Tavoite on realistinen ja suht helppo saavuttaa, JOS vain itsekuria löytyy tarpeeksi. Jokainen vatsamakkaran alku saa kyytiä... kauas minusta.

Läskinen lehmä! Pois läskit! Vihaan läskiä...

Mikä on totuus?

Miltä anorektikko oikeassa elmässä näyttää?

Oikeassa elämässä hän ei ole kaunis, catwalkilla kävelevä, upeasti meikattu & stailattu vaateripustin. Hän ei näytä hennolta, eteeriseltä, silosääriseltä ja kauniilta. Hän ei edes ole kovin energinenkään.

Tosielämässä hänen katseensa on pälyilevä ja hän välttelee ihmisiä. Ja samalla hän kuitenkin huomaa kaiken. Huomaa ja luulee huomaavansa. Lisää omia huomioitaan päähänsä ja muodostaa niistä oman pienen todellisuuteensa. Todellisuuden, joka ei kuitenkaan ole todellinen. Anorektikon iho ei ole sileä ja pehmeä. Se on kuiva, hilseilevä, kovakin. Karvoja. Ällöttävää. Ne taas "kunnollinen" anorektikko repii pois. Samalla ironia kumpuaa taas esiin... eihän sillä oikeastaan ole väliä, koska ei ole poika-/miesystävää. Rinnat? Mitkä rinnat? Anteeksi vain, mutta jos AA70-rintaliivien täytteet ovat joidenkin mielestä rinnat -kiitos. Rinnat ovat kuivat, ruttuiset -minä näytän surkealle.

Tiedän.

Vaaka on silti paras ystäväni ja viholliseni. Tuijotin peilistä surkeaa vartaloani ja pohdin jalkojani. Ne on saatava vielä surkastumaan. Eihän muu sana kuvaa minua tällä hetkellä paremmin kuin surkastunut. Surkastua. Surkastuu. Surkastunut.

Miksi minä teen tätä itselleni? Mikä ajaa minua tähän? Milloin tämä loppuu? Loputtomasti kysymyksiä eikä vastauksia näy. Edes yksi vastaus, yksi eteeni viskattu heikosti elävä toivo. Ottaisin sen ja pitäisin siitä huolta. En tappaisi sitä nälkään. Vai tappaisinko sittenkin?