Perustunteet: Ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha.

Perustunteita ovat (kuulemma): ilo, suru, pelko, ahdistus ja viha. Minun mielestäni noista ainoastaan ilo on hyvä tunne. Kuinka suru voidaan laskea perustunteeksi? Entä pelko, ahdistus ja viha? Kaikki nuo ovat "negatiivisia" tunteita. Ja miksi mukana ei ole häpeää? Joidenkin mielestä myös häpeä on perustunne.

Entä rakkaus?

"Alberonin mukaan kukaan ei rakastu, jos hän on jotenkuten tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mikä hän on. Rakastuminen kumpuaa depressiivisestä ylikuormituksesta, toisin sanoen siitä että on mahdotonta löytää arkipäivästä mitään arvokasta. Rakastumiseen valmiuden merkki ei ole tietoinen rakastumisen halu, intensiivinen pyrkimys olemassaolon rikastuttamiseen, vaan syvä tunne siitä että ei ole eikä omista mitään millä olisi arvoa ja häpeä siitä että näin on. Tämä on ensimmäinen merkki rakastumiseen valmistautumisesta: mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä. Varmuus siitä ettei ole mitään menetettävää.(Alberoni 1984)"

Mitä ylläolevasta voidaan/voisin päätellä? Että minä en ole rakastumisen ja rakastamisen arvoinen. Kukaan ei voi minua rakastaa ja että nyt saatu sekä vastaanotettu rakkaus on valheellista. Kyllä.

Fuck Me !

Kolmenkimppa. Kivaa kolmelle. Sängyssä kolmen kanssa... minä tiedän miltä se tuntuu. Tiedätkö sinä? Kun mies on minun kanssa, on hän myös anoreksiani kanssa. Me olemme kolmestaan sängyssä. Joka kerta. Joka ikinen kerta!

Se saatanallinen tunne, kun haluaisi edes hetkeksi unohtaa läskinsä. Haluaisi hetken olla rauhassa ajatuksilta. Inholta. Vihalta itseään kohtaan. Eikä silti saa rauhaa... se vain jatkuu ja jatkuu. Loputon viha. Milloin saan rauhan?

Ulkopuolella - Pihalla

Olen niin pihalla elämästä. Pihalla kuinka minun tulisi käyttäytyä. Otan mallia muoti-, kosmetiikka- ja lifestyleblogeista. Ei mitään omaa. Minussa ei ole mitään omaa. Olen kuori. Minua ei ole. Sisälläni ei ole mitään. Vain pohjaton, musta tyhjyys.

Musta tyhjyys ahdistaa, mutta siihen saa lääkkeitä. Diapam, Opamox, Rivatril ja muut helpotuksen tuojat. Ja pihalla olo vain jatkuu. Tulee turtumus. Vapaus. Vapaus tunteista.

Olisi edes anoreksia kanssani. Miss U so much my dear anorexia...

"Ei mun jalkani kanna, kun olen sinun kosketusta vailla.
Eikä henkeni kulje, kun olen sinun kosketusta vailla.
Pelasta mut..."

Mitä Nyt?

Mitä nyt tapahtuu? Mitä tapahtuu, kun rakastat minua? Tässäkö on ns. normaalien ihmisten parisuhde? Mitä minun pitäisi tehdä? Onko tämä tässä? Nytkö elämme päivän toisensa jälkeen... ja mitä "eläminen" itse asiassa on? Helvetti! Kertokaa joku minulle!

En minä osaa!

En minä osaa... minä haluan takaisin anoreksian pariin. Sinä tulit elämääni ja tungit sinne itsesi lisäksi kiloja. Läskiä. Minussa on läskiä. Mahani pömpöttää. Ja sinä rakastat minua. Kuinka voit? Kuinka voit rakastaa minua, kun olen lihonut? Ei saa! Ei tämän näin pidä mennä. Minä en ole kaunis. Minä olen lihava, läski, kuvottava otus.

Anna minun olla. Lähde pois. Pyydän: Mene!

Haluan jäädä taas kaksin anoreksian kanssa. Se on ainoa, jonka tunnen. En tunne sinua tai tätä elämää. En osaa elää näin. Osaan elää vain anoreksian kanssa.

Like You Love Me

Rakastaisitko minua, jos näkisit minut kokonaisena? Sellaisena, joka oikeasti olen... ihminen, jossa on virheitä. Ihmisenä, joka on kaukana täydellisestä. Vai näetkö sinä minut? Näetkö minut sellaisena kuin oikeasti olen?

Ja jos näet... kertoisitko minullekin. Minä en nimittäin näe itseäni - olen niin kaukana itsestäni.

http://www.youtube.com/watch?v=34T1TdT-BC0

"Do you see her when you see me?
Understand her insecurities?
And accept the part she plays in me?
Could you love her...like you love me?"

"Mä Rakastan Sua."

Minun rakkaani, minun oma rakkaani. Mikä sinusta tekee erilaisen kuin niistä muista? Ne muut aikaisemmat ovat olleet merkityksettömiä. He ovat olleet ohimeneviä valloituksia, jotka eivät ole merkinneet mitään. Pelinappuloita. Kuinka minä riitän, olenko tarpeeksi hyvä etc. Loputtomiin todistelua itselleni, että minä riitän, olen mukava, kaunis... riittävän hyvä naisena ja rakkauden kohteena.

Kuka sinä olet? Mukava, hauska, uskomattoman hyvännäköinen mies. Sellainen, joita näkee vain harvoin, ei oikeastaan koskaan. Se mies, jota katsoo kadulla ja pohtii: "onko tuollaisia oikeasti olemassa"? Juuri sellainen, jonka naistakin katsoo ja pohtii ovatko he ns. sopiva pari. Ironista. Niinhän minäkin teen... koko ajan. Olenko minä tarpeeksi hyvä sinulle. Nyt. Koskaan.

Ja silti.

Tiesin, että sanot sen. Näin sen silmistäsi jo päiviä aikaisemmin ennenkuin sanoit sen. Ja sitten sanoit sen: "Mä rakastan sua."

Mitä olisit halunnut kuulla? Minä sanoin sinulle: "Niin minäkin sinua". Paniikki velloi sisälläni, kun mietin mitä rakkaus on... paniikki valtasi ruumiini, jokaisen jäseneni. Sinä olit päälläni ja niin kauniin kiinni minussa. Aidosti, rehellisesti. Vain minä olin rikki sisältä. Jokin muuttui sillä hetkellä ja muutti kaiken. Lopullisesti.

Olet minussa, rakastelet minua niin kauniisti... haluaisin vain itkeä. Olen sinun ja haluan olla sinun. Haluan sinun olevan minussa. Rakastavan minua niin ettet koskaan näkisi virheitäni - näkisit vain rakastamasi ihmisen.

Haluan nukahtaa viereesi, herätä vierestäsi - olla sinun.

Onko se rakkautta?
Eikö se ole rakkautta?
Onhan?
Eikö?
On?

Jos Mikään Ei Muutu - Jos Mikään Ei Riitä

Hän kosketti minua ja herätti minut eloon. Raahasi takaisin elämään ja rakasti ehdoitta. Rakasti ja hyväksyi. Oli minun, minussa. Tuli minuun. Teki minut eläväksi. Rakasteli minut itkemään.

"Helposti kaikki häviää, jos mikään ei riitä..."

Maksan sitä nyt.

Hyvästi & kiitos... herätit minut, hetkeksi.


Olen pahoillani, että en voinut olla kanssasi. Minä olin kuitenkin varattu. Olin edelleen parisuhteessa anoreksian kanssa. Pidimme vain hetken tauon. Päätimme yrittää vielä kerran. Ei vuosikausien suhdetta heitetä menemään meidän muutaman kuukauden takia... Olen pahoillani. Anna anteeksi. Ei ollut tarkoitus satuttaa. Ja silti en välitä. Shit happens. Sorry.